Mitä on ihmisyys?

Desucon Frostbite raportin vastapainona pohdintaa ihmisyydestä.

Ensimmäisenä .. Blogger haluaa kiusata mua nyt erittäin lujasti. Se ei laita mitään tekstiä siihen väliin, mihin pitäisi ! Aletaan siis pohtia nyt yhdessä millaista on olla ihminen tässä karussa, kylmässä maailmassa.

Monet laulut kertovat siitä ja sitäkin useammat rakkaudesta. Onko ihmisyys siis rakkautta, koska usein ei lauleta vihasta ja katkeruudesta, mitä koemme paljon useammin kuin tuota ohimenevää tunnetta, joka saa meidät ihmettelemään olemassaoloaan kerta toisensa jälkeen?

Se saapuu yllättäen, eikä siihen tarvita sanoja vaan toisen ihmisen läheisyyttä ja aitoa hymyä, joka ulottaa silmiin asti eikä vain huulille. Vaikka toisaalta, jälkimmäisessäkin tapauksessa se sokaisee ihmisen niin rajusti, ettemme erota niitä toisistaan ennen kuin on liian myöhäistä.

 .. Niin, aivan. Jokainen tarvitsee kuitenkin jonkun, joka nostaa jaloilleen, kun asiat eivät ole hyvin. Jokainen tarvitsee jonkun, jonka kanssa jakaa itsensä, mutta kaikki eivät siihen pysty. Meitä on niin paljon ja niin moneen lähtöön, että sitä on vaikea käsittää. Joku saattaa löytää myös sielunsiskonsa, mutta merkitseekö se paljoakaan, kun on kyse omasta elämästämme?

Tosiasiassamme leikittelemme keksimillämme sanoilla joka päivä, annamme niiden hyppiä iloisessa puutarhassaan sinne tänne, kasvaa uudelleen ja lopulta kun sen aika tulee, repäisemme sanoiltamme niiden juuret pois, jotta emme olisi vastuussa niiden kehittymisestä loppuelämäämme.

Ja kaikille sanoilla pyrimme ajattelemaan omaa etuamme. Kerromme rakastavamme jotakuta, että saisimme osaksemme onnea. Kerromme kaipaavamme jotakuta, jotta saisimme seuraa. Kerromme vihaavamme ihmisiä, jotta emme saisi ainakaan sitä tiettyä persoonaa lähellemme enää koskaan.

Mutta kaikki ne ovat vahvoja sanoja, eivätkä ne kuihdu pois niin vain. Koska kuin puutarhojemme kasvit, me kylvämme sanoja toisien ihmisten mieliin kuin siemeniä maan sisälle. Ne pysyvät siellä ja kasvavat esiin väkisinkin kevään tullessa. Niiden taistelu ei pääty koskaan, vaikka toisen kasvualusta romahtaisi eikä se pystyisi enää kasvattamaan uutta meidän nähtäväksemme.

Ja miten ironista onkaan, että sama taistelu jatkuu niin kauan, kun pienintäkään palasta lihaa tai luuta meistä ei ole enää olemassa? Ei nimittäin ole ehkä väärin käyttää ihmisyydestä puutarhamaista vertauskuvaa, koska kuitenkin loppujen lopuksi myös konkreettisesti maadumme, sulaudumme osaksi sitä mistä olemme tulleetkin. Maata, kasveja. Kasvamme niitä kehommekin avulla, niinkuin koko elämämme aikana muutenkin teemme.

Kuitenkin kaiken pääpointti on, ettei kukaan ihminen ole itsestäänselvyys. Puhumme unelmista ja asioista, jotka haluamme toteuttaa ennen kuolemaamme. Mistä sitten tiedämme, milloin se saapuu viemään meistä jonkun pois? Emme tosiasiassa mistään. Kenen tahansa loppu voi olla aivan sekunneista kiinni ja se voi olla joku läheisistämme, ystävistämme tai puolitutuista rakkaistamme. Se voi yllättää jopa meidät itse, jolloin ei ole enää aikaa miettiä, mitä voisin tehdä, jos kuolisin viikon päästä.

Kaikki vain eivät saa tilaisuutta tietää siitä etukäteen. Siksi jokainen päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeisemme, nauttia tuskan keskelläkin ja iloita pienistä asioista, joita elämässämme on. Meidän pitäisi rakastaa, vihata, nauraa, hymyillä, kokea ja tuntea kaikin tavoin kaikki uusi ja vanha mitä tiedämme ja opimme elämämme aikana. Siksi me elämme pitkään - jotta oivaltaisimme, mitä elämä ja ihmisyys todella ovat.

Mutta tietenkin monia myös alkaa tässä vaiheessa varmasti mietityttämään, että nauttisiko elämästään todella sittenkään, jos saisi etukäteen tietää kuolevansa? Mitä kuolemaantuomitulle ihmiselle todella voisi sanoa? Olisiko kuolemaantuomittu iloinen ja tunteva ihminen, joka saisi kaiken mitä haluaisi ja pitäisi sitä merkityksellisenä? En jaksa uskoa sitä, koska on raaka tosiasia, että tieto lisää tuskaa.

Kaikenlisäksi uskon, että sellaiselle ihmiselle kukaan ei uskaltaisi antaa itsestään enää tuolle kuuluvaa osaa - koska pelkäisi vain menettävänsä tämän minä hetkenä hyvänsä ja jäävänsä yksin. Kukaan ei haluaisi tarttua sellaiseen tilaisuuteen, niin karua kuin se onkin.