Kirjoituskilpailu sai ansaitsemansa päätöksen - sain kolme upeaa tekstiä. Yksi niistä pisti sävellyksen keskellä melkein kyyneleet valumaan silmänurkista, toinen ajautumaan syvään mietintätaukoon maailmasta ja kolmas tuntemaan hetkellistä hurmiota muistojen ympäröivänä. Tässä on ensimmäinen teksti, olkaa hyvät! Pistäkää taustamusiikki soimaan ja nauttikaa. Suuret kiitokset kaikille osallistujille! ♥ Pahoittelen myöhästyneitä julkaisuja.
1. Comptine d'Un Autre Étè
Kappaleena Amelién soundtrackilta Yann Tiersen - Comptine d'Un Autre Étè.
Kirjoittajana Keisari Kekkonen, kuten soittajatähtemme halusi.
Jollain lailla sanoitetun laulun kirjoittaminen tuntui alkuperäisen tarinan pettämiseltä. Ja pyydän anteeksi, mutta tätä tunnetta en voinut unohtaa, joten minun oli pakko vaihtaa musiikkia. Minun oli mahdollista kirjoittaa tarina vain sanoittamattomalle laululle; eihän yksi melodia voi omata aitoa tarinaa ja, mikäli tarinan on ehtinyt jo kuulla, toisen, tuntemattoman sanoja.
En puhu sanaakaan ranskaa, mutta olen lähes ammattimaisenomainen muusikko. Osaan erottaa musiikista preludion, taustat, modulaation, tahtiosoituksen ja crescendon. Ja näin yksinkertaisessa pianokappaleessa niitä ei edes käytetä. Mutta kukaan ei kieltänyt, etteikö yksinkertainen voinut olla kaunista tai musiikkia voinut soittaa ranskaksi.
Ja haluatteko tietää, miksi olen näiden myrskyisten 12 vuoden jälkeen edelleen muusikko?
Kerran maankuulu kapellimestari ja pasunisti sanoi minulle: "Musiikki on silloin hyvää, kun se aiheuttaa kylmiä väreitä." Enkä ole ikinä kyllästynyt kuulemaan monien melodioiden, riffien, bassolinjojen ja nimien takana piilevää tarinaa. Ja minua kiehtoo, miksi samat sävelet, toisin kuin kirjaimet, kertovat muille aivan eri tarinan.
Minulle tämä laulu kertoo tarinan tytöstä. Aivan tavallisesta tytöstä, joka on päivän talven loskasäässä Pariisin katuja käveltyään noussut maanalaisen verkostoon. Tytön kotiin on kolmen metrovaihdoksen verran matkaa. Keskimmäisessä metrossa tyttö on asettunut istumaan yhteen loppupään vaunuun ikkunan viereen. Tuolit on asetettu selkä ikkunaan päin ja tyttö istuu poikittain sillä jalat eteen ojennettuna pää nojaten ikkunaan.
Metro nousee välillä maan pinnalle ja kiitää talojen ja autojen ohi, kunnes sukeltaa taas maan sisään. Tyttö tuijottaa ulos näkemättä mitään. Hän ei välttämättä edes ajattele mitään tai ehkä ajatteleekin, mutta sitä hän ei paljasta kenellekään - eikä välttämättä edes ajattele toiste. Tyttö on istunut siinä jo viisitoista minuuttia- ja puolitoista tuntia- ja kaksi tuntia, neljäkymmentä kolme minuuttia - ehkä ikuisuuden. Ja ehkä metro vain nousee maan pinnalle vain sukeltaakseen jälleen takaisin ja ehkä tyttö ei ikinä pääse oikealle laiturille. Ja kuka sen tietää, kuinka pitkäksi hetki on määritelty? Ja ehkä hän vain istuu sillä penkillä ikuisuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti