Ne kuvat menneistä kaappini pohjalta löysin,
tuijotan tunnista toiseen ja ihoni jälleen haavoille kynsin.
Neiti "ei-kukaan", tullut tiensä päähän -
ainoastaan yhden katseen häneen käännän,
en tiedä hänestä mitään, kun jopa nimenkin väärin äännän.
Luonain oli tuo neiti tuntematon rikki mennyt perhonen,
siivet verillä ja riekaleina - muistan aina, miten häntä halveksin.
Silmät yön mustaa kultaa kantoi, kuolleet, hauraat,
muistojen koukussa liikaa itkeneet, mutta silti niin kauniit.
Antoi hän ymmärtää sieluaan, hieman hiprakassa,
hallitsemattomasti avautui ja ylianalysoi tuhlattuja tunteitaan.
Jossakin sisällään kyti viekas käärme -
arvuuteltu salaisuus, naisten tarkasti varjeltu uteliaisuus,
ja maailma, jota suojelee paljolti puhuttu kauneus -
ollako vai eikö edes tuota olemassakaan?
Saattanee, mitä varmimmin, syynä piillä kätketty naiseus.
© Shato
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti