On aika yrittää kirjoittaa. Olen koko elämäni riippunut ihmisten ryysyissä viimeiseen asti, mutta samalla myös työntänyt heitä pois siihen asti, kun he eivät ole jaksaneet enää välittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Sanotaan, että kaikista mukavimmallakin ihmisellä on aina rajansa, joten heitä ei pidä testata - kaikista mukavinkin kyllästyy aina lopulta, jos ei saa mukavuudestaan mitään takaisin.
En voi sanoa, että olisin oppinut jo läksyni, mutta olen oppinut, että käytöksessäni jonkin pitää muuttua, sillä en halua olla onneton lopunikääni. Olen lukenut valtavasti kirjallisuutta kuten psykologiaa mielenterveydestä, tutkimuksia yksinäisyydestä ja viimeisin hankitani on ollut Kimmo Takasen Tunnelukkokirja. Se on valaissut elämässäni paljon siitä, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyn. Ja tiedän, että yritän suojella itseäni suruilta sekä myös onnelta vain sen takia, etten jäisi yksin. Mitä silloin käy? No, sitä jää yksin. Jos ei fyysisesti, niin vähintäänkin henkisesti. Silloin on aivan samatekevää mitä kukaan sanoo, tekee tai antaa - se on samantekevää, jos sitä ei ota itse vastaan. Ja ihminen ottaa vastaan vain sen rakkauden, mitä se kokee ansaitsevansa. Eli silloin se ei ota vastaan oikeastaan mitään, rakastipa kuka vain kuinka paljon tahansa.
Tältäkö tuntuu, kun näön menettää?
Katosi värit, nyt on vain pimeää
Kuin unissa koittaa huutaa
Ei oo ääntä ilman kuulijaa
Olen saanut elämässäni paljon hyviä asioita ja olen ollut niistä kiitollinen, mutta en silti tarpeeksi vilpittömästi onnellinen. Onni ei ole koskaan tehnyt rintaani pesää ja sen kerran, kun se olisi voinut tehdä, pelkäsin tulevaa halvaantuakseni asti. En antanut itsestäni ulos edes viidesosaa sen takia, koska pelkäsin menettäväni sen pian kuitenkin. Mikä loistava noidankehä siihen, että juuri pahin uhkakuva toteutuu silloin, kun sitä vähiten haluaisi, sillä itse antaa kehän päättyä siihen pisteeseen. Sitä ei edes huomaa itse, mutta mitä enemmän suojelee itseään tunnemyrskyiltä, sitä enemmän suojelee myös toista ihmistä tunteiden osoitukselta ja jättää toisen tyhjäksi sekä kylmäksi- vaikka hekään eivät itse tajuaisi sitä. Minulle on usein suhteen jälkeen sanottu, että olen ollut heille kultaisin nainen ikinä ja ikävä on jäänyt painamaan rintaan vielä vuosien jälkeenkin, mutta he eivät ole silti kestäneet sitä miten yksinäiseksi olen aina itseni tuntenut. Olen rakastanut heitä enemmän kuin kukaan ja niin paljon, että heitä on pelottanut se rakkauden määrä, jonka olen heille antanut. Useimmiten se ei kuitenkaan riitä, että on aina vierellä hädän hedellä lohduttamassa, tuo kukkasia ja kirjoittaa lukuisia kirjeitä - toinen ihminen tarvitsee lähelleen toisen ihmisen henkisellä tasolla, mitä en ole koskaan pystynyt pelkojeni takia antamaan.
Ehkä elämä on sotkuhetkiä
Pitäs irti päästää kun ne on mennyttä
Sä et tarvii mua enää mihinkään
Haluaisin sua lyödä, muttet tunne mitään
Ihmissuhde ei toimi, jos molemmille ei anneta aseita satuttamiseen. Kenelle tahansa aseita ei kannata antaa, mutta se tarkoittaakin sitä, että aseet annetaan yleensä ihmiselle, jonka ei uskota ikinä satuttavan millään tavalla. Todellisuudessa kaikki ihmiset satuttavat toisiaan jollain tavalla, olipa ihminen kuinka lähellä tai kaukana, mutta täysin ehjää ihmissuhdetta ei ole olemassa. Jos on, se on vain iso valhe ja oletuksena sattuu huomattavasti enemmän sitten jossakin vaiheessa, jos uskotaan, ettei toinen voisi ikinä millään tavalla satuttaa. Aina sattuu. On eriasia, miten asiaa käsitellään. Jos sulkee itsensä kaikelta mahdolliselta satuttavalta, sulkee itsensä myös kaikelta mahdolliselta hyvältä. Ei ole olemassa toista ilman toista ja ne kaksi vain täydentävät toisiaan.
Ei ole olemassa myöskään sellaista täydellistä ihmistä, joka aina muutamassa päivässä tai tunnissa selviäisi täydellisesti mistä tahansa kriisistä. Elämän vaikeimpia asioita on pyytää apua, mutta apua kannattaa aina pyytää ja ottaa vastaan, jos hätä on todellista. Ei ole olemassa ihmistä, joka ei koskaan sortuisi, sillä suru on normaali reagointitapa ja se on täysin okei. Kaikkien elämään kuuluisi kuulua surua sekä iloa samalla tavalla. Toiset ottavat vastaan vain toisen puolen ja toiset eivät tunnu ottavan mitään - ja yksinäisyys on tutkitusta vaarallisempaa kuin syöpä. On harmi, että ihmiset eivät ymmärrä aiheuttavansa sitä itse itselleen ja syyttävät siitä muita, ajaen loputkin ihmiset ympäriltään pois joko takertumalla tai sanomalla sen vanhan kliseen aina hädän hetkellä "kyllä mä pärjään." Ei aina voi eikä tarvitsekaan pärjätä eikä ainakaan yksin, usko pois. Kukaan ei ole supermies eikä supernainen, jokainen on vain hauras ihminen, mutta kukaan ei voi tietää kuinka vahva todella voi olla ennen kuin on pakko olla vahvempi kuin koskaan ennen on ollut. Se ei kuitenkaan tule sillä, ettei tunteitaan koskaan käsittele eikä koskaan ole iloinen eikä surullinenkaan. Kyse on pitkälti siitä kuinka omia tunteitaan käsittelee, kuinka paljon apua itselleen sallii ja kuinka usein sitä ymmärtää muilta pyytää - ihminen on loppupeleissä laumasielu ja sellainen olento ei tule koskaan pärjäämään ilman laumaansa.
Oot luodinkestävää, oon aseeton sun edessä
Mut tarviin sun silmiä, vaikket nää mua niillä enää
Kuulin jo 10-vuotiaana ystävältäni aforismin: "Yksin on kiva olla, mutta yksinäinen ei ole kiva olla." Se auttoi minua pääsemään elämässä alkuun, sillä olen tähän päivään asti ajatellut lämpimästi ystäväni sanoja aina, kun olen yrittänyt paeta porukoista pois ja työntää ystäviänikin luotani pois. Luojan kiitos, he eivät kuitenkaan ole viereltäni koskaan lähteneet ja voisinpa tähänkin muutaman kyyneleen nyt taas valuuttaa, sillä en osaa varmaan ikinä myöntää edes itselleni miten paljon se on henkilökohtaisesti merkinnyt. Typeräksi ja itsekkääksi pässinpääksi itseäni sanoisin, kun aina tarvitsee olla sarvet ojossa johonkin suuntaan valmiina lävistämään viimeisenkin apua tarjoavan. Sillä aina se sama lause kuuluu, kun joku tulee pitämään olkapäästä kiinni surullisena: "Painu helvettiin - pärjään kyllä, mutta en todellakaan tarvitse apuasi. Lopeta." Samoin Chisu laulussaan Vapaa ja yksinäinen laulaa, että "ja musta tuli vapaa - mutta joku sarvipäinen lisäs sinne -äinen, ja musta tuli vapaa ja yksinäinen."
Samat kädet, samat kasvot, eri mieli - ootko se vielä sä?
Eri mieli ... Ootko se sä?
Mutta ei parannus koskaan lähde muista vaan itsestä. Se pitää ymmärtää itse, mikä omassa toiminnassa mättää ja miksi kaikki lähtevät, vaikka yrittäisi omalla toiminnallaan juuri pitää kaikki lähellään löysässä hirressä.
Joten rakkautta jokaiseen maailmankolkkaan ja toivottavasti tekstistä oli apua jollekin, että joojoo, muistakaa nyt olla ystävällisiä kaikki toisillenne ja pyytää sitä apua. Heittäkää kommentit muihin välityspalvelimiin (blogin kommenttiboksi ei toimi!)
Hyvää joulua kaikille melkein yksinäisille sieluille.
Pikkulainaukset tekstin välissä ovat muuten Sannin kappaleesta Luodinkestävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti