"Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän."
Yksi toiveenne oli kuulla äänestettyänne henkilökohtaisista kokemuksistani sairauksista. Pahoittelen tätä "angsti"pätkää blogissani, mutta älkää ottako turhan raskaasti postauksiani. Kuitenkin blogin ollessani vielä julkinen, kirjoitin teille 'tarinan', jonka toivon avartavan teille aihetta masennus. Se lasketaan kuitenkin sairaudeksi, joten tässä omia tuntemuksiani siitä. Muokkasin tekstiä hieman isommaksi, jotta teidän olisi helpompi lukea sitä. :)
Ja vielä varoitukseksi, jos joku ei halua tekstiä lukea, niin mikään pakko ei ole.
Sinua on siis kuitenkin varoitettu, joten ole hyvä ja palaa takaisin, jos tunnet olevasi liian herkkä lukeaksesi, vaikka teksti on kyllä yksinkertaisesti lyhyt ja todella melko _kevyt hyppely aiheen ytimeen.
Ja kommentit nykyään on sellainen pieni muoti-ilmiö, joten pistän lössiksi ja sanon haluavani niitä myös, koska yritän kehittää kirjoitustaitoani samalla. (; Joten, jos viitsitte, voisitte vähän arviointia perään pistää.
Kaikki alkoi yöstä, jona ensilumi satoi maahan. Valkeat, leikittelevät hiutaleet leijailivat alas taivaalta peittäen nuo tuuheat silmäripset sekä hiljaiset sanat alleen, kietoen ne kylmään syleilyynsä. Siitä huolimatta ne ehtivät upottaa syviä haavoja kärsineeseen sydämeen, joka ei olisi jaksanut enää vaeltaa matkaansa yksin vuodesta toiseen. Sen lyönnit olivat hiljalleen käymässä vähiin.
Tämä taistelu oli meidän, olit sanonut niin. Lähtiessäsi sitten vain yhtäkkiä pois, en jaksanut enää uskoa siihen. Tuntiessani sanasi, joita en koskaan olisi uskonut todeksi, yritin vähentää monin eri tavoin sisälläni vellovaa tuskaa ilman haluamani tuloksia. En olisi halunnut unohtaa sinua, koska niin monia kertoja olit ollut vierelläni ja kertonut kaiken olevan hyvin. Nyt et enää tehnyt niin, eikä kukaan muukaan rohjennut astua paikallesi. Tosiasiassa vain torjuin heidät, koska kukaan heistä ei olisi ollut kuin sinä.
Usein mietin, olinko tulossa talven jälleen koittaessa sairaaksi, hulluksi vai muuten jollain tapaa mielipuoliseksi ruumiiksi. Käteni olivat täynnä muistutuksia siitä, että olin kokenut paljon ja yritin polkea ihmisten katseet ja mielipiteet maahan ajattelemalla arpien olevan osa minua. Kukaan ei pystynyt estämään sitä, joten tunsin olevan oman itseni herra. Päässäni tiesin jokaisen äänen olevan vain minun omani, mutta ajatus ei muuttanut mitään kaiken tämän kivun keskellä. Työnsin ne kauas nurkkaan haluten jatkaa elämääni, mutta ajatellen, että kuitenkin päättäisin sen pian eikä kukaan jäisi kaipaamaan minua. Tai jos jäisikin, he saisivat ottaa opikseen, että kukaan meistä ei ollut itsestäänselvyys eikä kukaan kestänyt kaikkea.
Silti pelkäsin, odottaisiko sen jälkeen minua uusi tulinen ja nykyistäkin pahempi helvetti, jossa joutuisin jatkamaan elämäni loppuun erilaisten tuskieni sekä pelkojeni kanssa. Ilman ketään, joka täällä oli vierelläni kulkenut ja yrittänyt tuoda elämääni valon, jota kohti epätoivoisesti voisin juosta kompuroiden esteissä. Ja minkä vuoksi saisin syyn taistella joka päivä yhä lujemmin jälleen tunteakseni - edes jotakin, mitä tahansa muuta kuin tätä jatkuvaa kipua ja tyhjyyttä. Jotta saisin jälleen takaisin mieleni, sydämeni sekä elämäni. Kaikista eniten halusin tilaisuuden tutustua omaan itseeni uudelleen, jonka kauan sitten luulin kadottaneeni.
Jokainen askel kuitenkin tuntui yhä raskaammalta, enkä jaksanut välittää ympärilläni tapahtuvista asioista. Vaikka kuljin tätä lumen peittämää polkua, pakenin ajatuksiani talvea varten valmistautuvista eläimistä, jotka voisivat aloittaa alusta jälleen kevään saapuessa luoksemme. Itse olin vain hauras lasi, jonka kuoret olivat jäljellä kaikkien nähtävänä ja arvosteltavana, eikä uudesta alusta ollut toivoakaan. Uskoin, ettei niille löytyisi sisältöä, joka täyttäisi rintani onnesta ja murheista, joiden ylitse olisin halunnut kiivetä ja saapua toiselle puolelle vahingoittumattomana.
Harmaa seinä edessäni kohosi yhä korkeammalle, mitä syvemmälle kaivoni pohjalla valuin voimattomana tarttuakseni kiinni sen seinämästä työntyvistä tiilistä, jotka olisivat pitäneet minut kauempana kylmyyttä hohkaavasta pohjasta. Ja aina yhä uudelleen mietin, kuinka paljon alemmaksi voin vajota, koska en koskaan tuntunut saavuttavani sen pohjaa, enkä tiennyt oliko pohjani kuolema vai tulisiko se olemaan taivaani.
Kuitenkin tunnen myös pohjan ja taivaan olevan samalla puolella kohoavaa seinämää, mutta en pysty hakkaamaan aukkoa toiselle puolelle. Koska niin syvällä olen omissa maailmoissani, että olisin luultavasti vain peloissani siellä enkä tuntisi kuuluvani kaikenkirjavaan joukkoonne. Siitä syystä, että en enää ollut kirjava vaan teidän loppuun kulutettu seinäruusunne, jolla ei ollut siipiä, koska ne olivat revitty palasiksi. Enää vain teillä oli siivet, jotka tarvitsin. Voisiko kukaan teistä lainata niitä minulle lentääkseni takaisin valoon?
Ja vielä varoitukseksi, jos joku ei halua tekstiä lukea, niin mikään pakko ei ole.
Sinua on siis kuitenkin varoitettu, joten ole hyvä ja palaa takaisin, jos tunnet olevasi liian herkkä lukeaksesi, vaikka teksti on kyllä yksinkertaisesti lyhyt ja todella melko _kevyt hyppely aiheen ytimeen.
Ja kommentit nykyään on sellainen pieni muoti-ilmiö, joten pistän lössiksi ja sanon haluavani niitä myös, koska yritän kehittää kirjoitustaitoani samalla. (; Joten, jos viitsitte, voisitte vähän arviointia perään pistää.
...
"Saisinko uuden mahdollisuuden tutustua itseeni?"
Kaikki alkoi yöstä, jona ensilumi satoi maahan. Valkeat, leikittelevät hiutaleet leijailivat alas taivaalta peittäen nuo tuuheat silmäripset sekä hiljaiset sanat alleen, kietoen ne kylmään syleilyynsä. Siitä huolimatta ne ehtivät upottaa syviä haavoja kärsineeseen sydämeen, joka ei olisi jaksanut enää vaeltaa matkaansa yksin vuodesta toiseen. Sen lyönnit olivat hiljalleen käymässä vähiin.
Tämä taistelu oli meidän, olit sanonut niin. Lähtiessäsi sitten vain yhtäkkiä pois, en jaksanut enää uskoa siihen. Tuntiessani sanasi, joita en koskaan olisi uskonut todeksi, yritin vähentää monin eri tavoin sisälläni vellovaa tuskaa ilman haluamani tuloksia. En olisi halunnut unohtaa sinua, koska niin monia kertoja olit ollut vierelläni ja kertonut kaiken olevan hyvin. Nyt et enää tehnyt niin, eikä kukaan muukaan rohjennut astua paikallesi. Tosiasiassa vain torjuin heidät, koska kukaan heistä ei olisi ollut kuin sinä.
Usein mietin, olinko tulossa talven jälleen koittaessa sairaaksi, hulluksi vai muuten jollain tapaa mielipuoliseksi ruumiiksi. Käteni olivat täynnä muistutuksia siitä, että olin kokenut paljon ja yritin polkea ihmisten katseet ja mielipiteet maahan ajattelemalla arpien olevan osa minua. Kukaan ei pystynyt estämään sitä, joten tunsin olevan oman itseni herra. Päässäni tiesin jokaisen äänen olevan vain minun omani, mutta ajatus ei muuttanut mitään kaiken tämän kivun keskellä. Työnsin ne kauas nurkkaan haluten jatkaa elämääni, mutta ajatellen, että kuitenkin päättäisin sen pian eikä kukaan jäisi kaipaamaan minua. Tai jos jäisikin, he saisivat ottaa opikseen, että kukaan meistä ei ollut itsestäänselvyys eikä kukaan kestänyt kaikkea.
Silti pelkäsin, odottaisiko sen jälkeen minua uusi tulinen ja nykyistäkin pahempi helvetti, jossa joutuisin jatkamaan elämäni loppuun erilaisten tuskieni sekä pelkojeni kanssa. Ilman ketään, joka täällä oli vierelläni kulkenut ja yrittänyt tuoda elämääni valon, jota kohti epätoivoisesti voisin juosta kompuroiden esteissä. Ja minkä vuoksi saisin syyn taistella joka päivä yhä lujemmin jälleen tunteakseni - edes jotakin, mitä tahansa muuta kuin tätä jatkuvaa kipua ja tyhjyyttä. Jotta saisin jälleen takaisin mieleni, sydämeni sekä elämäni. Kaikista eniten halusin tilaisuuden tutustua omaan itseeni uudelleen, jonka kauan sitten luulin kadottaneeni.
Jokainen askel kuitenkin tuntui yhä raskaammalta, enkä jaksanut välittää ympärilläni tapahtuvista asioista. Vaikka kuljin tätä lumen peittämää polkua, pakenin ajatuksiani talvea varten valmistautuvista eläimistä, jotka voisivat aloittaa alusta jälleen kevään saapuessa luoksemme. Itse olin vain hauras lasi, jonka kuoret olivat jäljellä kaikkien nähtävänä ja arvosteltavana, eikä uudesta alusta ollut toivoakaan. Uskoin, ettei niille löytyisi sisältöä, joka täyttäisi rintani onnesta ja murheista, joiden ylitse olisin halunnut kiivetä ja saapua toiselle puolelle vahingoittumattomana.
Harmaa seinä edessäni kohosi yhä korkeammalle, mitä syvemmälle kaivoni pohjalla valuin voimattomana tarttuakseni kiinni sen seinämästä työntyvistä tiilistä, jotka olisivat pitäneet minut kauempana kylmyyttä hohkaavasta pohjasta. Ja aina yhä uudelleen mietin, kuinka paljon alemmaksi voin vajota, koska en koskaan tuntunut saavuttavani sen pohjaa, enkä tiennyt oliko pohjani kuolema vai tulisiko se olemaan taivaani.
Kuitenkin tunnen myös pohjan ja taivaan olevan samalla puolella kohoavaa seinämää, mutta en pysty hakkaamaan aukkoa toiselle puolelle. Koska niin syvällä olen omissa maailmoissani, että olisin luultavasti vain peloissani siellä enkä tuntisi kuuluvani kaikenkirjavaan joukkoonne. Siitä syystä, että en enää ollut kirjava vaan teidän loppuun kulutettu seinäruusunne, jolla ei ollut siipiä, koska ne olivat revitty palasiksi. Enää vain teillä oli siivet, jotka tarvitsin. Voisiko kukaan teistä lainata niitä minulle lentääkseni takaisin valoon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti