Mikään ei ollut pysyvää

Kuljin ehjään ratakseni kanssa kohti tulevaisuuttani.

Mutta sen yhden ja tietyn päivän koettaessa, ratakseni pyörät iskettiin rikki. Kävi vaikeaksi hengittää, vaikeaksi liikkua. Jokainen askel oli äärimmäisen raskas.

Halusin luovuttaa. Paeta, kuolla ja jättää taakkani jollekin ohikulkevalle.  Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota. He jättivät minut yksin tuskani kanssa. Yksin suuren ratakseni kanssa. Kyyneleet valuivat poskiani yhä useammin. En pystynyt tekemään tätä yksin. Eikä ketään voisi myöskään auttaa minua.

En tiennyt mitä tehdä ilman ratastani, vaikka se olikin mennyt parantumattomasti rikki. Ilman korjaajaa, ilman toivoakaan siitä, että se olisi jälleen uusi, ehjä ja täysin naarmuton.

Kaiken jälkeen ukkoskuuro iski kulkureitillemme. Vedin ratastani uskollisesti läpi myrskyn, mutta väsyin, jokainen henkäys, jokainen askel, jokainen kyynelkin tuntui yhä raskaammalta suorittaa. Elämäni tarkoituksena oli selvitä hengissä millä hinnalla hyvänsä, vaikka yhä epäilin, halusinko edes sitä.

Sitten kaaduin.

Ratas pysähtyi paikalleen, keuhkoni kääntyivät kasaan ja sora riisti ranteisiini useita haavoja. Maa allani täyttyi hiljalleen omasta verestäni. Nautin siitä, taakka oli pois harteiltani.

Mutta edelleen satoi. Kyyneleeni sekottuivat sateeseen ja sade pyyhki vereni mukanaan pois.

Mikään ei ollut pysyvää.

Se sai minut itkemään vain lisää. Loputtomasti lisää. Sille ei tullut loppua. En jaksanut nousta enää,
vaikka järkeni hoki, että minun olisi pakko. Mutta ei vielä. Ei ehkä koskaan. En halunnut enkä edes pystynyt.

Tarinani oli vain loputon kiertokulku lukuisista ongelmistani. Ne tulivat luokseni ja minä itse lähdin niitä kohden. Rohkeasti vedin ratastani loppuun saakka perässäni, mutta sille ei annettu perillä mitään arvoa.

Ainoastaan minä annoin. Ainoastaan itse tiesin, miten paljon olin vaivaa nähnyt ja mistä olin selviytynyt - sekä mitä kaikkea se oli oikeasti vaatinut. Mutta olin yksin, koska tiesin, ettei kukaan muu voisi koskaan tulla ymmärtämään.

Minulla oli vain rattaani ja itseni seuranani. Itseni pahin vihollinen, jonka kanssa tappelisin päivästä toiseen.

Mutta olisinhan ainakin elossa.

© Shato