Yksi maailman nurinkurisimmista
asioista on, että toiset saavat melankoliasta voimansa ja toiset
pelästyvät surun tunteita kuin heidän loppunsa odottaisi
vaanimassa seuraavalla kulmalla.
Mistä me koskaan tiedämme,
missä meidän loppumme odottaa, mutta en näe, että sitä
kannattaisi turhaan jäädä odottamaan. Se vain tulee, kun on
tullakseen – ja se siitä tarinasta.
Joinakin päivinä lohduttaudun itsekin edelleen uskomaan, että melankoliassa olisi itseasiassa järkeä. Melankolia, se pieni piru sisimmissämme, joka latistaa uskomme ja vie meidät aliarvioimaan kaikki taitomme ja tekomme. Silti, joinakin päivinä ymmärrän myös sen, miten ilo, onni ja kaikki rakkauden sukulaistunteet, addiktoivat meitä niin paljon paremmin kuin suru sieluissamme.
Melankolia jättää meihin syviä jälkiä, joita me tunteella muistelemme jälkeenpäin. Ilo haihtuu sen sijaan ennen kuin huomaammekaan, mutta niin tekee usein surukin. Onnellisuus onkin näiden tunteiden perheestä se kaikkein suurin – avain itsensä kehittämiseen ja elämän mielekkyyteen. Onnellisuus on tunteiden johtava äiti, vaikka harva kokee onnellisuutta elämässään ainakaan suurimmaksi osaksi elinvuosinaan.
"Ei ole silti olemassa hyvää ilman pahaa", on sanonta, jonka olen toistanut tässäkin blogissa varmasti satoja kertoja.
Mutta kukaan ei viihdy loputtomiin pahan puolella, koska kaikki maailman pahakin lietsoo itsensä esille onnellisuudesta - tuhotakseen sen jälkeäkään jättämättä. Paha tarvitsee onnellisuutta elääkseen kuin tuli happea leimutakseen.
Ihmismieliemme teitä tutkiessamme joudumme taistelemaan omia ajatuksiamme vastaan päivästä toiseen, mutta jos onnistumme taistelussa klassista pahaa vastaan, voimme kiittää itseämme omasta aikaansaannoksestamme.
Melankolia on alkujaan yhtä kaunista kuin se paha, mitä ympärillämme näemme. Melankolia saattaa toimia joillakin, mutta jos pelkästään oma melankoliamme luo taidetta, olemme pahasti hakoteillä. Melankolia, joka luo turvaa ja rauhaa sieluihimme vain hetkellisesti, on pelkkä illuusio taistelussamme elämän normeihin sopeutumisessa.
Joten, jos olet onnellinen, älä ainakaan häpeä sitä. Ota kaikki ilo irti onnellisuudestasi ja luo siitä jotakin uutta muidenkin nähtäväksi.
Joinakin päivinä lohduttaudun itsekin edelleen uskomaan, että melankoliassa olisi itseasiassa järkeä. Melankolia, se pieni piru sisimmissämme, joka latistaa uskomme ja vie meidät aliarvioimaan kaikki taitomme ja tekomme. Silti, joinakin päivinä ymmärrän myös sen, miten ilo, onni ja kaikki rakkauden sukulaistunteet, addiktoivat meitä niin paljon paremmin kuin suru sieluissamme.
Melankolia jättää meihin syviä jälkiä, joita me tunteella muistelemme jälkeenpäin. Ilo haihtuu sen sijaan ennen kuin huomaammekaan, mutta niin tekee usein surukin. Onnellisuus onkin näiden tunteiden perheestä se kaikkein suurin – avain itsensä kehittämiseen ja elämän mielekkyyteen. Onnellisuus on tunteiden johtava äiti, vaikka harva kokee onnellisuutta elämässään ainakaan suurimmaksi osaksi elinvuosinaan.
"Ei ole silti olemassa hyvää ilman pahaa", on sanonta, jonka olen toistanut tässäkin blogissa varmasti satoja kertoja.
Mutta kukaan ei viihdy loputtomiin pahan puolella, koska kaikki maailman pahakin lietsoo itsensä esille onnellisuudesta - tuhotakseen sen jälkeäkään jättämättä. Paha tarvitsee onnellisuutta elääkseen kuin tuli happea leimutakseen.
Ihmismieliemme teitä tutkiessamme joudumme taistelemaan omia ajatuksiamme vastaan päivästä toiseen, mutta jos onnistumme taistelussa klassista pahaa vastaan, voimme kiittää itseämme omasta aikaansaannoksestamme.
Melankolia on alkujaan yhtä kaunista kuin se paha, mitä ympärillämme näemme. Melankolia saattaa toimia joillakin, mutta jos pelkästään oma melankoliamme luo taidetta, olemme pahasti hakoteillä. Melankolia, joka luo turvaa ja rauhaa sieluihimme vain hetkellisesti, on pelkkä illuusio taistelussamme elämän normeihin sopeutumisessa.
Joten, jos olet onnellinen, älä ainakaan häpeä sitä. Ota kaikki ilo irti onnellisuudestasi ja luo siitä jotakin uutta muidenkin nähtäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti