Tuonelan syntymä

Valkeus ympäröi minua, kun poimin mukaani vasta myrskystä selvinneen. Me katsoimme toisiamme, mutta emme nähneet mitään. Olimme maailman sokeita lapsia vailla suuntaa tai päämäärää. Me toivoimme elämältä paljon annettavaksi ja riistettäväksi, kunnes se meidät pimeään tuonelaamme johdattaisi. Valkea taivas poltti meidän silmiämme ja matkallaan impulsseina takaraivoihimme tuhosi sillat lapsuuteemme. Viattomuus leikeltiin ulos sieluistamme tuskaisten katseiden seuratessa tekemisiämme suuren maailman huipulla. Harhakuvamme johti meidät ekstaasin kaltaiseen Nirvanaan ja siitä pitkälle ikuisuuteen.

Nukuimme kuin sylilapset toisiamme vasten ja hymyilimme tuntemattomalle, vaikka pienet pirut vaanivat jokaista liikettämme. Ne olivat aivan kintereillämme varmistamassa, ettemme astu harhaan, sukelsivat sisällemme jättäen lukuisia onkaloita eteenpäin mennessään. Pienet pirut kaivoivat esiin tien sieluihimme ja jättivät solumme korjaustöihin ikuisiksi ajoiksi. Kehomme olivat hauraita ja eksistenssimme hävisi saapuessaan absoluuttisen nollapisteen huipulle.

Puhuimme teille vierasta kieltä, kieliemme kääntyillessä kaiken lian keskeltä puhtaasti valaistuun, autioon laaksoon. Emme jättäneet mitään jälkeemme, vaikka tiesimme sanoillamme olevan voimaa ja hiljaa hyväksyimme muiden pahat sanat omista inkarnaatioistamme.

Yksinäisten öiden keskellä me nauroimme ja naurumme helisi ilmassa kuin soljuva vesi joessa alapuolellamme. Tuonelan yö oli saapunut sydämiimme ja mustuus kiertyi rintoihimme kuin olisimme olleet maailman arvottomimpia olentoja. Synkkyys kietoi meidät hitaasti verhonsa taakse, valtion elättäessä ihmiset ympärillämme. Vain me tiesimme, ettei sellainen elämä ollut helppoa, mutta päätimme silti oikaista sairauksien vierastuvan suvussamme ja sietää sen jälkiseuraukset. Olimme niiden asioiden uhreja, joille itse emme voineet mitään.

Yksinkertaisuus ja ajatuksien mustavalkoisuus kiiri edellemme ennen kuin huomasimmekaan. Aivomme olivat liian sivistymättömät ja hidastempoiset pysyäkseen kiihkeän temperamentimme perässä. Jälkikäteen ymmärsimme kauneuden ja hirveyksien merkityksen omissa elämissämme, mutta uskonnollinen valaistuminen tapahtui vain hetkeä liian myöhään. Olimme tuuliajolla jo äitiemme vatsojen kasvaessa täyteen mittaansa ja synnyimme maailmaan ymmärtämättä sen täydellisestä raakuudesta ja luonnon harmoniuudesta yhtäkään oleellista tekijää.

Synnyimme kuin olisimme olleet marttyyrejä, jotka olivat tuomittuja kuolemaan muutaman vuosikymmenen kuluttua. Ristiäislahjanamme meille annettiin voimattomuus taistella kaikkivaltiaan meren voimia vastaan ja muutama lahjakkuus, joilla selviäisimme ulos uppoavasta laivasta, jos ottaisimme ohjakset käsiimme tarpeeksi aikaisin. Ihmiselämä tarvitsi suunnitella etukäteen, muuten lapsemme kasvaisivat ilman esi-isimme rankaisevia käsiä ja turhamaisia moraalisääntöjä, joita emme tarvinneet oikeasti mihinkään. Me kasvoimme moraalisen paheksunnan keskelle ja barbaaristen sotien kouluttamaksi kansaksi, jotka eivät ottaneet opikseen historian kirjoistaan vaan pyrkivät tekemään virheensä itse sekä tajuamaan niiden merkityksen vasta silloin, kun se olisi jo liian myöhäistä.

Ja niin me kaikki vihasimme ihmisiä, ymmärtämättä koskaan olevamme samanlaisia kuin he, joita pidimme päivästä toiseen pilkkanamme. Joimme pyhästä maljasta ehtoollisen pitääksemme sielumme puhtaina kaikesta siitä pahuudesta, jonka syvälle itseemme kätkimme.