Odotan hiljaisuudessa. Odotan, että laittaisit viestiä minulle. Odotan merkkivalon syttyvän puhelimeeni, mutta mitään ei tapahdu. Olen yksin. Se sattuu minuun. Sinä et ole ottanut minuun yhteyttä muutamaan päivään. Olen hajalla ja itkuinen. Makaan sängylläni, kivun kiertyessä rintaani ja tehden sen keskelle itselleen pesän. Räystäs on rikki, vesi valuu pesän sisälle.
Jos kertoisin tunteistani muille, he pitäisivät minua mielenvikaisena ja pikkumaisena. "Murehdit turhaan", he sanoisivat, "jos joku ei halua ottaa yhteyttä sinuun, unohda hänet." Mistä he tiesivät mitä meidän välillämme oli tapahtunut? Eivät he tienneet mitään mistään. Muut, ne hain lailla kehää ympärillämme kiertävät, ne muut, ne ihmiset. He tiesivät meistä kaiken, mutta samaan aikaan eivät mitään. He väittivät, että matkin sinua. He väittivät myös, että olin epätoivoisesti sinussa kiinni. Itkin öisin perääsi ja päivisin olin kuin robottimainen ruumis ilman sinua sielussani. Totuus asiasta viilsi kuitenkin sydäntäni vereslihalle jokainen kerta, kun asiat ympärilläni muistuttivat jälleen sinusta. Olit siellä jossakin, tekemässä ties mitä - ilman minua. Miten saatoit? Miten saatoit tehdä ylipäätään yhtään mitään ilman minua? Tiesin, olin typerä. Olin narkomaani ja olin yrittänyt olla kuivilla jo päivien ajan. Milloin saisin uuden annoksen amfetamiiniani?
Joskus pelkäsin, etten saisi uutta annosta enää koskaan. Todellisuudessa sekään ei ollut vain "joskus." Pelkäsin sitä koko ajan. Pohdin miten ja millä ostaa sinun huomiosi, syöttää vain rahat koneeseen ja heittää sitten taas menemään, kun en enää kestänyt itseäni. En kestänyt sitä, miten paha sinulle olin ollut. Olin ilkeä, välinpitämätön ja laitoin jonkun muun sinua edelle, sinun sijallesi. Minä tiesin, että sinä tunsit aina, sinä jopa tiesit, että sinun kuuluisi olla siinä. Kaikesta huolimatta et kuitenkaan ollut. Kaipasin sinua niin paljon, että se sattui minuun jokaisella hengenvedollani aina vain enemmän. Ikävöin sinua ja kierin tuskissani vuorokaudet läpeensä.
Lähdit luotani tai minä lähdin sinun, ihan miten vain halusit sen olevan. En ymmärtänyt missä vaiheessa päivät vaihtuivat, en tiennyt mihin kellonaikaan aurinko laski. En nähnyt sillä olevan mitään väliä sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt. Olin masentunut. Tiesin, etten olisi sitä, kun tietäisin sinun olevan vierelläni, kun tietäisin, ettet enää koskaan lähtisi samalla tavalla luotani. Kyyneleet vierivät poskilleni. Olin niin rikki ilman sinua, aivan kuin sydämeni olisi repäisty rinnastani irti sinä samaisena hetkenä, kun sinä lähdit luotani.
Ymmärsin tilanteen muuttuneen heti, kun olin lukenut sanasi tietokoneeni ruudulta. "Ihan sama, anna olla", sinä olit kirjoittanut. Et koskaan kirjoittanut niin. Kylmä tunne valtasi jäseneni enkä saanut happea, toisaalta en halunnut välittää. Vihasin tätä ainaista draamaa, koska kaikki mitä halusin, oli vain pitää sinut ahneesti vierelläni kuin mitään muuta maailmassa ei olisi olemassakaan. Halusin pitää sinut, tietää kaikki ajatuksesi,
tukea sinua ja jutella kanssasi. Sinä olet tähteni, mutta veit loistosi muualle, kun koit, että olin tehnyt väärin. Olin paha ihminen. Ei sinun tarvitsisi antaa minulle anteeksi, koska en edes ansaitsisi enää sinun kauniita sanojasi.
Toivoin vain, että jälleen tulisi kauniimpi päivä ja saisit minut jälleen loistamaan. Kirkkaammin kuin yhdenkään kuun tai auringon koko universumissa. Toivoin, että voisin pitää jälleen kädestäsi kiinni ja lähteä kanssasi kohti uusia seikkailuja, kirkkain silmin ja nauraen. Minä toivoin, että sinä palaisit ja olisit taas oma itsesi.
Minä rakastin sinua vain niin paljon, että se sattui minuun.
Yhdessä ollessamme kipukin muutti muotoaan euforiseksi tunteeksi, jota en voinut kokea kenenkään muun kanssa tässä suuressa maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti