Kaikenlisäksi en ymmärrä alkuunkaan ihmisten puhumattomuutta. En itse tiedä mitä olen tehnyt tai sanonut väärin, saati sitten mitä olen jättänyt tekemättä. Kaipaan sosiaalisuutta, huomioonottamista ja ihmisiä ympärilläni - kuten kaikki muutkin. Mistään en vain tunne saavani tarpeeksi.
Onneksi Glorian keikka ja Tampereen tapahtumarikas ilta on kuitenkin tulossa, joten sosiaalisuuden kaipuutani paikataan edes jonkin verran. Anteeksi kuitenkin teille suuripiirteinen mietiskelyni. Blogini on pelastukseni, jonne haluaisin vapaasti vuodattaa tunteeni ja ajatukseni. En halua enää peitellä mitään mitä tunnen, koska olen huomannut sen olevan niin uskomattoman turhaa. Se ei auta. Se ei vie kehästä pois tai nosta pohjalta, jossa kukin tulee olemaan elämänsä eri vaiheissa.
Tämän lisäksi olen puhunut Jorin kanssa viimeaikoina kovasti aiheesta ajatusblogit. Kuten myös päiväkirjamaisesta vuodatuksesta kaikista asioissa julkisesti. Onko kukaan oikeasti valmis siihen? Kuinka revitty ja osa osalta seinille ripoteltu ihmisen tarvitsee olla, jotta hän pystyy siihen? Tosiasiassa itsensä avaaminen on ainakin omalla kohdallani ollut harvinaisen pelottavaa sekä häpeällistä. Kukaan ei halua tuoda julki ihmisyyden ajatuksiaan, joita he eivät tunne itsekään. Pakoileminen on helpompaa kuin asioiden kohtaaminen, mutta joskus yhteentörmäys niiden kanssa on pakollista. Mutta on hyvä, että edes jotkut meistä pystyvät tekemään sen.
Ja vaikka omaa pahaa oloaan ei haluaisi tuoda julki, itse olen halunnut kirjoittaa vuodatusmaista blogia sen takia, että jollekin toiselle saattaisi joskus olla hyötyä siitä miten paljon itse olen kärsinyt. Siitä ei ole hyötyä ehkä heti, mutta ihmisen sisäistettyä itsensä ja ympäristönsä, toisen ajatusmaailmasta voi tulla portti tulevaisuuteen. Jokaista nippelitietoa on käytettävä hyväkseen, jotta maailmassa selviäisi. Pienikin tieto asiasta, josta itse ei täysin tiedä mitä ajatella, voi olla joskus pelastus.
Sillä tavalla minä olen elämääni ainakin elänyt tähän asti.
