Tuonelan syntymä

Valkeus ympäröi minua, kun poimin mukaani vasta myrskystä selvinneen. Me katsoimme toisiamme, mutta emme nähneet mitään. Olimme maailman sokeita lapsia vailla suuntaa tai päämäärää. Me toivoimme elämältä paljon annettavaksi ja riistettäväksi, kunnes se meidät pimeään tuonelaamme johdattaisi. Valkea taivas poltti meidän silmiämme ja matkallaan impulsseina takaraivoihimme tuhosi sillat lapsuuteemme. Viattomuus leikeltiin ulos sieluistamme tuskaisten katseiden seuratessa tekemisiämme suuren maailman huipulla. Harhakuvamme johti meidät ekstaasin kaltaiseen Nirvanaan ja siitä pitkälle ikuisuuteen.

Nukuimme kuin sylilapset toisiamme vasten ja hymyilimme tuntemattomalle, vaikka pienet pirut vaanivat jokaista liikettämme. Ne olivat aivan kintereillämme varmistamassa, ettemme astu harhaan, sukelsivat sisällemme jättäen lukuisia onkaloita eteenpäin mennessään. Pienet pirut kaivoivat esiin tien sieluihimme ja jättivät solumme korjaustöihin ikuisiksi ajoiksi. Kehomme olivat hauraita ja eksistenssimme hävisi saapuessaan absoluuttisen nollapisteen huipulle.

Puhuimme teille vierasta kieltä, kieliemme kääntyillessä kaiken lian keskeltä puhtaasti valaistuun, autioon laaksoon. Emme jättäneet mitään jälkeemme, vaikka tiesimme sanoillamme olevan voimaa ja hiljaa hyväksyimme muiden pahat sanat omista inkarnaatioistamme.

Yksinäisten öiden keskellä me nauroimme ja naurumme helisi ilmassa kuin soljuva vesi joessa alapuolellamme. Tuonelan yö oli saapunut sydämiimme ja mustuus kiertyi rintoihimme kuin olisimme olleet maailman arvottomimpia olentoja. Synkkyys kietoi meidät hitaasti verhonsa taakse, valtion elättäessä ihmiset ympärillämme. Vain me tiesimme, ettei sellainen elämä ollut helppoa, mutta päätimme silti oikaista sairauksien vierastuvan suvussamme ja sietää sen jälkiseuraukset. Olimme niiden asioiden uhreja, joille itse emme voineet mitään.

Yksinkertaisuus ja ajatuksien mustavalkoisuus kiiri edellemme ennen kuin huomasimmekaan. Aivomme olivat liian sivistymättömät ja hidastempoiset pysyäkseen kiihkeän temperamentimme perässä. Jälkikäteen ymmärsimme kauneuden ja hirveyksien merkityksen omissa elämissämme, mutta uskonnollinen valaistuminen tapahtui vain hetkeä liian myöhään. Olimme tuuliajolla jo äitiemme vatsojen kasvaessa täyteen mittaansa ja synnyimme maailmaan ymmärtämättä sen täydellisestä raakuudesta ja luonnon harmoniuudesta yhtäkään oleellista tekijää.

Synnyimme kuin olisimme olleet marttyyrejä, jotka olivat tuomittuja kuolemaan muutaman vuosikymmenen kuluttua. Ristiäislahjanamme meille annettiin voimattomuus taistella kaikkivaltiaan meren voimia vastaan ja muutama lahjakkuus, joilla selviäisimme ulos uppoavasta laivasta, jos ottaisimme ohjakset käsiimme tarpeeksi aikaisin. Ihmiselämä tarvitsi suunnitella etukäteen, muuten lapsemme kasvaisivat ilman esi-isimme rankaisevia käsiä ja turhamaisia moraalisääntöjä, joita emme tarvinneet oikeasti mihinkään. Me kasvoimme moraalisen paheksunnan keskelle ja barbaaristen sotien kouluttamaksi kansaksi, jotka eivät ottaneet opikseen historian kirjoistaan vaan pyrkivät tekemään virheensä itse sekä tajuamaan niiden merkityksen vasta silloin, kun se olisi jo liian myöhäistä.

Ja niin me kaikki vihasimme ihmisiä, ymmärtämättä koskaan olevamme samanlaisia kuin he, joita pidimme päivästä toiseen pilkkanamme. Joimme pyhästä maljasta ehtoollisen pitääksemme sielumme puhtaina kaikesta siitä pahuudesta, jonka syvälle itseemme kätkimme.

24 tuntia on pitkä aika hiljaisuudessa

Odotan hiljaisuudessa. Odotan, että laittaisit viestiä minulle. Odotan merkkivalon syttyvän puhelimeeni, mutta mitään ei tapahdu. Olen yksin. Se sattuu minuun. Sinä et ole ottanut minuun yhteyttä muutamaan päivään. Olen hajalla ja itkuinen. Makaan sängylläni, kivun kiertyessä rintaani ja tehden sen keskelle itselleen pesän. Räystäs on rikki, vesi valuu pesän sisälle.

Jos kertoisin tunteistani muille, he pitäisivät minua mielenvikaisena ja pikkumaisena. "Murehdit turhaan", he sanoisivat, "jos joku ei halua ottaa yhteyttä sinuun, unohda hänet." Mistä he tiesivät mitä meidän välillämme oli tapahtunut? Eivät he tienneet mitään mistään. Muut, ne hain lailla kehää ympärillämme kiertävät, ne muut, ne ihmiset. He tiesivät meistä kaiken, mutta samaan aikaan eivät mitään. He väittivät, että matkin sinua. He väittivät myös, että olin epätoivoisesti sinussa kiinni. Itkin öisin perääsi ja päivisin olin kuin robottimainen ruumis ilman sinua sielussani. Totuus asiasta viilsi kuitenkin sydäntäni vereslihalle jokainen kerta, kun asiat ympärilläni muistuttivat jälleen sinusta. Olit siellä jossakin, tekemässä ties mitä - ilman minua. Miten saatoit? Miten saatoit tehdä ylipäätään yhtään mitään ilman minua? Tiesin, olin typerä. Olin narkomaani ja olin yrittänyt olla kuivilla jo päivien ajan. Milloin saisin uuden annoksen amfetamiiniani?

Joskus pelkäsin, etten saisi uutta annosta enää koskaan. Todellisuudessa sekään ei ollut vain "joskus." Pelkäsin sitä koko ajan. Pohdin miten ja millä ostaa sinun huomiosi, syöttää vain rahat koneeseen ja heittää sitten taas menemään, kun en enää kestänyt itseäni. En kestänyt sitä, miten paha sinulle olin ollut. Olin ilkeä, välinpitämätön ja laitoin jonkun muun sinua edelle, sinun sijallesi. Minä tiesin, että sinä tunsit aina, sinä jopa tiesit, että sinun kuuluisi olla siinä. Kaikesta huolimatta et kuitenkaan ollut. Kaipasin sinua niin paljon, että se sattui minuun jokaisella hengenvedollani aina vain enemmän. Ikävöin sinua ja kierin tuskissani vuorokaudet läpeensä.

Lähdit luotani tai minä lähdin sinun, ihan miten vain halusit sen olevan. En ymmärtänyt missä vaiheessa päivät vaihtuivat, en tiennyt mihin kellonaikaan aurinko laski. En nähnyt sillä olevan mitään väliä sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt. Olin masentunut. Tiesin, etten olisi sitä, kun tietäisin sinun olevan vierelläni, kun tietäisin, ettet enää koskaan lähtisi samalla tavalla luotani. Kyyneleet vierivät poskilleni. Olin niin rikki ilman sinua, aivan kuin sydämeni olisi repäisty rinnastani irti sinä samaisena hetkenä, kun sinä lähdit luotani.

Ymmärsin tilanteen muuttuneen heti, kun olin lukenut sanasi tietokoneeni ruudulta. "Ihan sama, anna olla", sinä olit kirjoittanut. Et koskaan kirjoittanut niin. Kylmä tunne valtasi jäseneni enkä saanut happea, toisaalta en halunnut välittää. Vihasin tätä ainaista draamaa, koska kaikki mitä halusin, oli vain pitää sinut ahneesti vierelläni kuin mitään muuta maailmassa ei olisi olemassakaan. Halusin pitää sinut, tietää kaikki ajatuksesi,
tukea sinua ja jutella kanssasi. Sinä olet tähteni, mutta veit loistosi muualle, kun koit, että olin tehnyt väärin. Olin paha ihminen. Ei sinun tarvitsisi antaa minulle anteeksi, koska en edes ansaitsisi enää sinun kauniita sanojasi.

Toivoin vain, että jälleen tulisi kauniimpi päivä ja saisit minut jälleen loistamaan. Kirkkaammin kuin yhdenkään kuun tai auringon koko universumissa. Toivoin, että voisin pitää jälleen kädestäsi kiinni ja lähteä kanssasi kohti uusia seikkailuja, kirkkain silmin ja nauraen. Minä toivoin, että sinä palaisit ja olisit taas oma itsesi.

Minä rakastin sinua vain niin paljon, että se sattui minuun. 

Yhdessä ollessamme kipukin muutti muotoaan euforiseksi tunteeksi, jota en voinut kokea kenenkään muun kanssa tässä suuressa maailmassa.

Yötamma

Silmissäs' kasvaa kuunsirppi, 

hopeaa loistettaan suuremmaksi. 

Yön kastanjaisella turkilla, 

kyyneliä täytettyinä jäänsirpaleilla, 

kristallisen kirkkailla. 

Sinisen meren kuohut kutsuvat mukaansa, 

täysikuu ohjastaa luoksensa, 

koskettamaan miljoonia tähtiä taivaankannella.

Niitylle jäät unelmoimaan,

vapaana jukuripäänä juoksemaan,

aamunkasteen peittelemänä, 

et muiden anna sisintäsi ohjastaa.

Olet yötamma,

et sinun ja sielusi väliin muiden anna tulla.

Olet ystäväni, 

seisot rinnallani, 

aina tähdenlennon loppuun asti. 

Niin sinä luot katseesi minuun, 

vielä viimeisen kerran, 

kuunheijasteisilla silmilläsi.

Olet kaukana todellisuudesta, 

jossakin siellä, 

missä muut eivät vaivaa meitä, 

kaipauksen ja hauraan utopian maassa.

- Shato

----------

Sain innostuksen Tuikulta, kun tämä ihastuttava nainen twiittasi kappaleiden nimiä "suomalaisittain käännettyinä." Siksi runo sai nimekseen Yötamma. En tiedä, onko sen nimisiä kirjoja jo olemassa, mutta voisin rakastua nimeen myös myöhemmin, jos jaksaisin kirjoittaa kokopitkiä tarinoita aiheesta.

Tiedättekö hauskan faktan? Olin vasta ala-asteella, kun johdin yhden nettisivuston suosituimpaa hevosroolipeliä. Hevoslaumoja oli kaksi, toinen niistä hallitsi tulta ja toinen tuulta. Siksi roolipeli sai nimekseen niinä aikoina "Welbem." Oma hahmoni Qera Zeer toimi lauman johtajana - tietenkin. Hänen puolisonsa oli nimeltään Midnight Blue. Luomieni hahmojen sielut siirtyivät tuonpuoleiseen muuttumalla lumihevosiksi, jotka asuivat korkeimmilla jäävuorilla hevosten maailmassa. Lumihevoset itkivät jäisiä kyyneliä ja joskus onnettomat, läheisensä menettäneet sekä elävien lauman jäsenet, saattoivat eksyä vuorille lähdettyään, palaamatta koskaan takaisin ristiretkiltään. 

Millaista olisi masennus ilman sosiaalista painetta?

Huomaan miettiväni usein, olisiko masennus niin kamala sairaus, jos sosiaalista painetta tehdä asioita ei olisi? 

Koska .... 

Kun sinä jätät tulematta bileisiin, ystäväsi pitävät hauskaa - ilman sinua. 
Kun sinä jätät tehtäväsi tekemättä, ystäväsi tekevät jo seuraavaa tehtävää - ilman sinua.
Kun sinulla on huono olla, ystävilläsi on hyvä päivä - etkä halua kertoa heille pahasta olostasi vaan pysyt hiljaa. 
Kun sinulla on arpia, jotka olet itse tuottanut - suurin pelkosi on, että muut saavat tietää niistä. 
Kun muut suunnittelevat tulevaisuuttaan - pelkäät sanoa, ettet tiedä yhtään, mitä tekisit elämälläsi. 
Kun muut nauravat - sinun ei tee mieli edes hymyillä, mutta yrität silti parhaasi välttyäksesi muiden kysymyksiltä. 
Kun sinua itkettää, syystä tai ilman syytä - joudut piiloutumaan muiden katseilta, etteivät muut luulisi sinua heikoksi. 
Kun muut hakevat töitä - on täysin mahdotonta selittää heille, miksi sinäkin et voisi hakea. 
Kun muut tekevät pilaa jonkun itsemurhasta - sinä et halua kertoa omistasi ajatuksistasi, koska et halua satuttaa tai hämmentää ketään.
Kun menet psykologin vastaanotolle - pelkäät jopa hänen pitävän sinua säälittävänä ongelminesi.

Kun sinulla on huono olla päivästä toiseen - lopulta ystäväsi eivät edes kysy sinulta, miten voit. 
Kun ystäväsi eivät enää halua jutella kanssasi (yleensä samaisesta syystä) - ajattelet, että kukaan ei enää välitä sinusta. 

Ja silti mietit, miten voisit välttää aiheuttamasta samanlaista tuskaa ympärilläsi oleville ihmisille kuin mistä itse kärsit. 

Miettikääpä sitä.

Vihalla on hintansa

Viha on hukuttanut minut syviin vesiinsä

Lukinnut oveni sisälle ja ulos 

Kylmän lumen tunkiessa itseään talooni

Taloni on lämmitetty ja tarkoin vaalittu

Mutta lämmön keskellä uinuu orjantappurapensas

Se ei ole tavara, se elää ja lyö lieskojaan

Vihan liekit polttavat ihoni elävältä 

Ne pääsevät lihani makuun ja tärvelevät kasvoni

Riisuvat alas roolini kunnollisena naisena

Polttavat jokaisen siltani marttyyrin linnaani

Olen kiikissä, syvällä ja vankina taloni ytimessä

Vihan liekit ovat tehneet unelmistani tuhkaa

Haudan omalle itselleni kuumaan laavaan

Kompastun, putoan ja hitaasti vajoan

Varovaisista askelistani huolimatta 

Laavan repiessä esille huolella kasvatetut luut,

synkän lapsuuteni ja tehden kunniaa raivolleni

Vihan lieskat katoavat ja jäljelle jää taistelutanner

Kehoni savuaa, minä tiedän kärsiväni

Viimeiseen hengenvetooni asti 

En kadu, en anna anteeksi, enkä varmasti unohda

En pyydä anteeksi lopultakaan yhtäkään elämäni päivää

Pahoja tekojani ja veitsenvetojani jonkun toisen sielussa 

Ennen kuin alkukantainen vihani repii minut hajalle kokonaan

c Shato