"Se antaa minulle kaiken minkä tarvitsen,
ja auttaa minua elämään sovussa kylmyyden kanssa.
ja auttaa minua elämään sovussa kylmyyden kanssa.
Teet minut sairaaksi koska minä palvon sinua niin.
Rakastan kaikkia likaisia temppuja, ja kieroja pelejä joita pelaat minulle."
Rakastan kaikkia likaisia temppuja, ja kieroja pelejä joita pelaat minulle."
He kertovat kivusta. Masentuneisuudesta. Todellinen hyvinvointivaltio ympärillämme. Lapset, nuoret, aikuiset ja vanhukset - he kaikki kärsivät. Kylmettyneet mielet ja sanomatta jätetyt sanat tekevät katkeroituneen pesän sisällemme, emmekä pääse niiden otteesta enää irti. Emme voi vain hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin, kun hymymme eivät ulotu enää silmiin asti.
Koska halusin kuitenkin itse kirjoittaa asiasta, huomasin muutamia päiviä sitten erään naisen tiivistäneen sanani yhteen postaukseen. Aloitin itse saman aiheen postauksen useita kertoja, mutta nyt ajattelen, että mielipiteeni käy julki hänenkin kauttaan, joten viekää itsenne kyseiseen postaukseen tästä.
Sen jälkeen halusin vuodattaa kaikki tunteeni tänne - julkisesti, kaikkien nähtäväksi. Olen kuitenkin ihminen, joka kaikista kivuistaan huolimatta yrittää pitää suojamuurinsa yllä. Jos vuodattaa nettiin asioitaan, pitää olla valmis myös kärsimään seurauksista. En ole oppinut sitä itse, olen oppinut sen ystävieni kautta. Mutta silti varomattomasti vuodatan nähtäviksenne kaiken: ajatukseni, sisimpäni, mutta ette silti tunne minua, ette tiedä minusta mitään. Osa teistä ei todella tiedä edes oikeaa nimeäni.
Siksi haluaisin, että todella ne ihmiset, jotka haluavat tutustua sisimpääni, ottaisivat ohjat käsiinsä ja tulisivat häpeämättä luokseni. Haluan saada aikani riittämään kaikille, haluan saada kokemuksia toisista ihmisistä lyhyen eloni aikana niin paljon kuin se on vain mahdollista. Koska haluan eniten elää ja tanssia, juhlia elämää sellaisena kuin se onkin.
Kärsin tosin itsekin monenlaisista kivuista, monenlaisista ongelmista. Kenenkään elämä täällä ei ole ruusuilla tanssimista, se ei koskaan tule olemaan helppoa, mutta kuten olen monta kertaa aikaisemminkin sanonut, kaikki johtuu suhtautumistavasta. Jos on valmis kaatumaan, on menettämässä otteensä itsestään. Jos tulevaisuutta ei näe, on valinnut tien, jossa valon kurkottelu ei kuulu omiin periaatteisiin. Mutta silloin pitää hakea apua. Myöntää itselleen olevansa sairas. Sen vaiheen läpikäyminen itsensä kanssa ei ole helppoa, mutta ajallaan se on palkitsevaa. Se opettaa miten elämä ei vielä ole tässä vaan kaikesta on mahdollisuus parantua.
En olisi halunnut vain siksi nyt enempää, koska halusin jakaa kuvia, missä en kuitenkaan onnistunut. Halusin vain vuodattaa muutaman ajatuksen kivun ajattelusta - vaikka ne raapaisevat vain pintakerrosta, jos raapaisevat sitäkään. Ne ovat jo usein hokemiani asioita, ne eivät tule yllätyksinä, mutta muistutan siitä onnekkaita kulkijoita, joilla on vielä tulevaisuutta tässä maailmassa. Eniten se on heille, jotka kokevat, että kaikki on turhaa, mutta he haluavat vain lopettaa kivun, haluavat elää ja olla murehtimatta asioista. Uutta tarmoa peliin sekä itsenäisyyttä tarvitaan aina, jotta kukaan ei lannistuisi ollessaan yksin ja luovuttaisi kokonaan.
Itse juuri nyt kituutan elämäni yhtä vaikeimmista hetkistä. Rakkaastaan luopuminen ei ole helppoa, varsinkaan silloin, kun on itse se, joka tulee jätetyksi. Sanoin kuitenkin parantuvani pian enkä anna lamppuni sammua. Ajoittain pilvien välistä peittävä valo jaksaa aina vain kannustaa jaksamaan huomiseen. Ainut vika tässä vain on se, että en tunne enää mitään. Jaksan, mutta en tunne. Se on syy, miksi todella jaksan tarpoa eteenpäin, koska en välitä mitä tapahtuu. Rakkaus itseäni kohtaan on syöty ja kadonnut, mutta yritän saada sen jälleen kasaan uudelleen. En voi olla varma onnistunko siinä koskaan.
Hän sanoi haluavansa selvitä oman päänsä kanssa, mutta jätti minulle omani. En tiedä olisinko katkera vai tyytyväinen siitä, että minut jätettiin vaillea apua hänen taholtaan, vaikka hän sitä minulle tosin kovasti tarjosikin, jotta voisin parantua. Loin mielipiteeni asiasta kuitenkin sen ympärille, että hänen tilannetajunsa oli kerrassaan loistava: minä halusin vain puhua ja uskoin jo parempaan huomiseen. Olin valmis selvittämään asiat ja jatkamaan siitä eteenpäin paremmin, rakastumaan uudelleen, mutta hän päätti paeta ja antaa minun jatkaa omia teitäni eteenpäin. Koin jälleen vääryttä, jollaista en ollut kuvitellutkaan. Se sattui valitettavasti enemmän kuin mikään vuosiin, ravisteli tunteeni hereille ja sen jälkeen, kun se oli syönyt sisältöni kokonaan, pisti käyntiin euforian aikakauden. Kivun euforian, ei minkään muun.
"Rauha synnyttää meidät ja repii meidät erilleen,
ja tekee meistä merkityksettömiä taas.
Saat meidät haluamaan kuolemaa. Leikkaisin nimesi sydämeeni.
Tuhoamme tämän maailman sinun vuoksesi.
Tiedän, että haluat minun tuntevan kipusi."
