Onko ymmärrys välitystä tärkeämpää?

En ole kirjoittanut jälleen pitkään aikaan. Anteeksi. 

 Siksi minäkin olen aina uskonut, ettei todella oikeasti hyviä ihmisiä löydy maailmasta laisinkaan. Aina joku jättää, mutta ymmärrettyäni paremmin, olen ymmärtänyt ruveta viimeinkin arvostamaan rakkaita ystäviäni ja läheisiäni paljon enemmän. He eivät lähde, vaikka kuinka yrittäisin puskea heitä luotani pois. He eivät jätä minua, josta en koskaan ole osannut olla kiitollinen, koska olen kuvitellut pärjääväni omillani. Näin asiat eivät kuitenkaan siitä huolimatta ole. Vasta viimeaikoina koko elämässäni olen ruvennut luottamaan heihin ja rentoutumaan siitä faktasta, että he pysyvät vaikeinakin aikoina vierelläni.

Olen yrittänyt saada ajatukseni monin tavoin ulos, mutta en ole silti tehnyt elettääkään saadakseni ne nähtäviksenne asti. Olen kirjoittanut varmasti satoja sivuja tekstiä, mutta en ole julkaissut niistä yhtäkään. Täytyy myöntää, ettei tämä ajanjakso ole ollut kaikista luovinta aikaa, jos sitä on ollut olemassakaan.

Kirjoitin luultavasti vuosi sitten postauksen "miten luoda täydellinen parisuhde?" En muista, kuinka hyvin nykyiset ajatukseni sopivat sen aikaisiin mietintöihini. Olen oppinut elämästä vuoden sisään jälleen enemmän kuin koskaan ennen. Koska mielestäni me opimme uutta jokainen päivä elämässämme. Ei kulu yhtäkään hetkeä, ettemmekö ymmärtäisi uusia asioita ja antaisi niiden vaikuttaa elämäämme. Mikäli ihmisten pyydetään olemaan varovaisia sen suhteen, mitä he ajattelevat; vain sen takia, ettet koskaan voi saada sitä mitä päähäsi laitat enää pois.

Nykypäivään katsoessani voin kertoa oppineeni eniten siitä, ettei täydellisyyttä ole olemassa, jos sen epätäydellisyyksiä ei hyväksy. Me tiedämme, ettei täydellisyyttä ole olemassa - joten siksi sellaista ei myöskään kannata odottaa - mutta samaan aikaan me emme ymmärrä vanhaa sanontaa: "Ilman pahaa ei voi olla hyvää." Täydellisyys on aina yhtä epätäydellistä. Täydellisyys on pieniä, hyviä hetkiä elämässänne. Voimme kerätä niistä täydellisen palapelin virheineen, tai olla kokoamatta ja ymmärtää kaiken olevan epätäydellistä. Ja se on meidän omasta asenteestamme kiinni, millaisena kootun palapelin näemme. Kiinnitämmekö huomiota sen pieneen virhekohtiin vai kokonaisuuteen, jossa on paljon enemmänkin kuin vain virheitä toistamiseen.

Siksi olen miettinyt usein myös masentuneiden ajatusten juoksua. Heillä kokonaiskuva on täysin kadoksissa - he eivät pysty näkemään kuin virheitä toistamiseen. Ja vaikka he näkisivät myös hyvät puolet, virheet ovat liian suuria ylitettäviksi asti. Joskus asioiden selvittämiseen tarvitaan pelkästään oma, vakaa halu, mutta loppuosalla sekään ei toimi. Silloin toteamme, että olemme menettäneet kaiken, minkä takia elää, mutta emme huomaa yhtä pientä ääntä pimeässä - täällä on silti aina joku, joka välittää. Aina. Kaikilla on ihminen, joka jaksaa pysyä vierellä, mutta tätä pientä ääntä pimeässä ei useinkaan nähdä lainkaan. Sille ei anneta arvoa. Tämän pieni ääni voi saada jonkun pysymään alitajuntaisesti tolpillaan, mutta sen äänen häviämistä myös odotetaan hartaasti ja pitkään. Joskus se ei siltikään katoa.

Ja miksi? Itse olen todennut, että realistiin pohjaten uskomme maailman olevan läpeensä mätä ja paha. Tosiasia kuitenkin on, että kokonaiskuvaa katsoessa tässäkin asiassa, maailmaan mahtuu hyvää siksi, että siellä on myös pahaakin. Joskus paha saattaa voittaa, mutta silloin on aika keskustella omien demoniemme kanssa, joiden kanssa keskustelemme päivästä toiseen. Hyviä ihmisiä maailmassa riittää, mutta usein hyvien äänet peittyvät pahojen alle täysin, jolloin niitä on lähes mahdoton huomata.

Monet murehtivat myös siitä, että kukaan ei ymmärrä heitä täydellisesti. Jokin päivä twitterissä totesin asiaa jälleen murehtineelle, että onko hän koskaan ajatellut asiaa hieman toisin: Kukaan ei voi ymmärtää meitä täysin. Kukaan ei pääse päämme sisään, mutta emme todellisuudessa kaipaa oikeasti ketään, joka voisi ymmärtää ja tavoittaa jokaisen ajatuksemme tässä maailmassa, koska se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Tätä asiaa paljon tärkeämpää on huomata ne, jotka yrittävät ja palavasti haluavat ymmärtää kaiken mitä ajattelet, vaikka he eivät niin pystyisikään tekemään. Tässäkin asiassa siis pelkkä halu ja usko voittavat oikean ymmärryksen. Koska tässäkin paradoksissa saattaa olla puolensa: Joku voi ymmärtää sinua täydellisesti, mutta ei silti tunne onnellisuutta sinut omistaessaan. Hän voi ymmärtää, mutta ei silti välittää. Ja kumman valitset mieluummin? Ymmärryksen vai välityksen? Kumpi loppupeleissä painaa vaakakupeissamme enemmän?

Mikään ei ollut pysyvää

Kuljin ehjään ratakseni kanssa kohti tulevaisuuttani.

Mutta sen yhden ja tietyn päivän koettaessa, ratakseni pyörät iskettiin rikki. Kävi vaikeaksi hengittää, vaikeaksi liikkua. Jokainen askel oli äärimmäisen raskas.

Halusin luovuttaa. Paeta, kuolla ja jättää taakkani jollekin ohikulkevalle.  Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota. He jättivät minut yksin tuskani kanssa. Yksin suuren ratakseni kanssa. Kyyneleet valuivat poskiani yhä useammin. En pystynyt tekemään tätä yksin. Eikä ketään voisi myöskään auttaa minua.

En tiennyt mitä tehdä ilman ratastani, vaikka se olikin mennyt parantumattomasti rikki. Ilman korjaajaa, ilman toivoakaan siitä, että se olisi jälleen uusi, ehjä ja täysin naarmuton.

Kaiken jälkeen ukkoskuuro iski kulkureitillemme. Vedin ratastani uskollisesti läpi myrskyn, mutta väsyin, jokainen henkäys, jokainen askel, jokainen kyynelkin tuntui yhä raskaammalta suorittaa. Elämäni tarkoituksena oli selvitä hengissä millä hinnalla hyvänsä, vaikka yhä epäilin, halusinko edes sitä.

Sitten kaaduin.

Ratas pysähtyi paikalleen, keuhkoni kääntyivät kasaan ja sora riisti ranteisiini useita haavoja. Maa allani täyttyi hiljalleen omasta verestäni. Nautin siitä, taakka oli pois harteiltani.

Mutta edelleen satoi. Kyyneleeni sekottuivat sateeseen ja sade pyyhki vereni mukanaan pois.

Mikään ei ollut pysyvää.

Se sai minut itkemään vain lisää. Loputtomasti lisää. Sille ei tullut loppua. En jaksanut nousta enää,
vaikka järkeni hoki, että minun olisi pakko. Mutta ei vielä. Ei ehkä koskaan. En halunnut enkä edes pystynyt.

Tarinani oli vain loputon kiertokulku lukuisista ongelmistani. Ne tulivat luokseni ja minä itse lähdin niitä kohden. Rohkeasti vedin ratastani loppuun saakka perässäni, mutta sille ei annettu perillä mitään arvoa.

Ainoastaan minä annoin. Ainoastaan itse tiesin, miten paljon olin vaivaa nähnyt ja mistä olin selviytynyt - sekä mitä kaikkea se oli oikeasti vaatinut. Mutta olin yksin, koska tiesin, ettei kukaan muu voisi koskaan tulla ymmärtämään.

Minulla oli vain rattaani ja itseni seuranani. Itseni pahin vihollinen, jonka kanssa tappelisin päivästä toiseen.

Mutta olisinhan ainakin elossa.

© Shato

Oletko todella oma itsesi?

"Onko tärkeetä se, että olen niinkuin toiset, jotka osaavat käyttäytyä, itsetietoiset?
Näyttävät hyvältä, sanovat oikeat sanat, pitääkö mun toistaa perässä ne jutut samat?

Nauravatko mulle, jos mä näytän kuka olen, mitä sisältäni löytyy, kuinka ajattelen?
Mikä ratkaisee? Mikä merkitsee? Kuka siitä päättää, nuo toiset vai mä itse?"

Jokainen on kuullut varmasti jossain vaiheessa elämäänsä tunnetut lausahdukset "ole oma itsesi" ja "tunne itsesi." Niiden merkitystä on mietitty jo kautta vuosisatojen, mutta oletteko koskaan miettineet itse sitä, kuinka monet ihmiset oikeasti sisäistävät näiden sanojen varsinaisen merkityksen?

Oletko koskaan itse pysähtynyt miettimään, mikä kuulemasi lausahdus elämässä saattaisi olla juuri se oma ohjenuorasi, jota vaalia ja toteuttaa aina, kun siihen saat pienimmänkin mahdollisuuden?

Itse voin myöntää alkaneeni miettimään näitä kahta lausahdusta todella vasta joitakin vuosia sitten. Jokainen ihminen elämässään haluaa kokeilla uusia asioita, joiden kautta etsiä itseään, jotta voisi aikuisuutta varten miettiä, mihin suuntaan on oikeasti menossa esimerkiksi ulkonäkönsä kanssa, koska senhän perusteella (valitettavasti) muut ihmiset meitä eniten arvioivat. Sitä ei todeta usein ääneen, mutta niin asia vain on. Vasta ulkonäön jälkeen tulevat muut asiat kuten paljon hoettu "sisäinen kauneus." Suurinosa ihmisistä kiertää sinutkin sen takia, miltä heidän silmissään satut näyttämään ja millaisia johtopäätöksiä he ulkonäöstäsi vetävät. Tämän takia jo moni yksinkertainen "hei", joka voisi jossain vaiheessa päättyä sanoihin "olet parasta, mitä minulle koko elämäni aikana on tapahtunut", jää sanomatta. Ulkonäkösi ja kehonkielesi on siksi pysyvä kansikuvasi, ja se näkyy sekä kuuluu hyvin kauas.

Siksi väittäisin olevan erityisen tärkeää olla oma itsensä. Kaikkihan meistä tietävät väitteen, jossa kerrotaan, että tietyn roolin vetäminen ei onnistu meiltä keneltäkään, jos rooli on täysin erilainen kuin mitä todellinen henkilö sen takana on. Väkinäinen yrittäminen näkyy yhtä kauas, kuin se, että yrittämisen sijaan olisit oma itsesi. Tämä on asia, jota muut ihmiset eivät tavallisesti sano sinulle ääneen, vaan sinun pitää itse tajuta, missä he seisovat sinuun nähden. Jos et ole oma itsesi, hekään eivät uskalla olla sitä. Uskoisin, että jokaisella ihmisellä on jopa luontainen tapa aistia, jos jokin heidän silmissään toisessa ihmisessä ei ole täysin kohdillaan.

Omaa itsenään olemista pitää tietenkin jossain määrin harjoittaa. Se vaatii hyvin paljon rohkeutta, jotta pystyy sanomaan mielipiteensä muiden edessä ääneen, toisten mielipiteistä lainkaan välittämättä. Siksi oma itsensä pitää ensin opetella tuntemaan, jotta jonkun vahvemman hyökätessä niskaan voisit puolustautua omana itsenäsi. Tästä huolimatta pitää kuitenkin tuntea omat rajansa: Jos kerta toisensa jälkeen satuttaa itsensä tietoisesti, on opeteltava myös suojautumaan oikealla tavalla.

Pitäisikö itsensä satuttamista sitten pelätä? Oma vastaukseni on, että ei. Jos pelkäät satutetuksi tulemista, et tunne itseäsi vielä tarpeeksi hyvin, jotta tietäisit myös miten suojautua ylimääräisiltä hyökkäyksiltä itseäsi kohtaan. Tosiasiassa, kun sinuun sattuu, kukaan muu ei pysty satuttamaan sinua pahemmin kuin sinä itse. Sinä itse olet itsesi pahin vihollinen. Kukaan muu ei voi koskaan päästä yhtä lähelle sinua, eikä kukaan muu voi sekoittaa yhtä täydellisesti omaa tasapainoasi. Jos syytät muita omista ongelmistasi, on tässä vaiheessa syytä katsoa peiliin. Itsensä kohtaaminen on raskasta, siksi emme yleensä tee niin. Me pyrimme löytämään syyn jostakin muualta, koska meitä vaaditaan samaan aikaan rakastamaan itse itseämme. Jos kuitenkin rakkaus itseä kohtaan kääntyy jokaisen sisällä asuvaa ihmistä vastaan, pakokeinoa ei tule olemaan niin kauan, kuin opettelet näkemään totuuden itsestäsi ja omasta ihmisyydestäsi.

Vasta totuuden nähtyäsi voit opetella olemaan oma itsesi. Itse voisin sanoa, että etsimme näitä totuuksia koko elämämme ajan, koska elämässämme opimme jatkuvasti uutta. Oppiminen ei pääty koskaan tiettyyn pisteeseen vaan se jatkuu, kunnes kuolemme.

Nämä ovat syitä, miksi sanoisin myös, että kukaan muu ei voi pakottaa sinua olemaan joku muu kuin itse olet. Kenenkään ei tarvitse muuttua muiden mielipiteiden takia, eikä kukaan muu voi todella kertoa sinulle, mitä sinun pitäisi tuntea tai tehdä itsesi kanssa, koska vain sinä itse olet se, joka loppupeleissä päättää. Jos esität olevasi jotakin, mitä et todellisuudessa ole, voit olla varma, että menet jossakin vaiheessa ojasta allikkoon. Jonkun muun esittäminen elämässäsi voi onnistua hetken, mutta ei pidemmän päälle, koska rooliasi suorittaessasi näet ihmisten hiipuvan viereltäsi pikkuhiljaa, vaikka hetken olisit roolisi aisoissa saanut valtavasti ihailijoita ympärillesi. He eivät kuitenkaan tunne sinua, etkä sinä heitä, joka on varmasti haavoittavampaa kuin ihailijoidensa menettäminen.

On kuitenkin totta, että jos roolia lähtee esittämään, jossakin vaiheessa ihmismieli sopeutuu siihen tavalla, jossa itsekin ihminen alkaa uskoa olevansa juuri tälläinen kuin mitä esittää olevansa. On silti fakta, että vaikka kuinka yrittäisit, et voi muuttua keneksikään muuksi tai viimeisiin päiviisi asti toimia tavalla, jota et tunne täysin omaksesi. Kun kyllästyt roolileikkeihisi, huomaat, että ihmiset, jotka sinusta aiemmin pitivät, eivät jää enää vierellesi ja kyllästyvät sinuun samalla tavalla kuin sinä itse kyllästyt esittämääsi rooliin. Voin luvata, että he huomaavat sen kyllä, ennemmin tai myöhemmin. Ja niin sinäkin tulet huomaamaan, mutta usein aivan liian myöhään.

Voimme silti esittää kysymyksen, että miksi nähdä tämä kaikki vaiva? Minä vastaisin, että elämässä on usein paljon tärkeämpää todellinen, ystäviltä ja rakastajilta saatu arvostus, joka kohdistuu todelliseen minääsi, kuin se, mitä saat tuhansilta muilta. Yleensä massojen arvostus sinua kohtaan on katoavaista ja vaikka ne, joiden uskot jäävän lopulta vierellesi, olisivat hyvin harvassa, luota heihin ja luota ennen kaikkea itseesi.

Enempää elämässäsi et voi saada - etkä myöskään sen parempaa.

Mielipuolinen ihmismassa

Lantiosi tulinen ja kuuma,

kehoani viettelee ja polttaa,

hitaasti kehoani laskeutuu.
Kaikki tämä hetken huuma,

on polttavana tulena sielussain totta.

Paljas aamu vannotaan mielipuoliselle rakkaudelle.

Maailma katsoo meitä alaspäin,

toivoo varjoihin syviin katoavan.

Kukaan ei estänyt puraisemasta kiellettyä,

taivas ei nähnyt huuliemme kosketusta,

siksi se sataa mielipahaansa rankasti pois.
Enempää en kuitenkaan antaa vois,

kuin sieluni, ruumiini ja sydämeni -

tunteakseni tanssivat valot,

kuullakseni kaikki äänet,

nähdäkseni yksinäisten juhlavat talot,

halutakseni kaiken olevan korvaamatonta,

muistaakseni kuiskauksesi aamuyössä.

He paheksuvat ja olkansa yli sylkevät,

kulkiessamme kaduilla yhdessä,

jolloin lomittain ovat hauraat kädet.

Ihmisjoukot katsovat kuin halpaa tavaraa,

kertakäyttö lelua rikottuna roskakorissa.

Huutelevat perään ilkeitä sanoja,

jahtaavat perässä kuin häkkilintuja.
Tilaisuuden tullen puukottavat rintaan,

jättävät tekonsa tehtyään yksin korttelin kulmaan.

Loukkaavat julkisesti linja-autossa,

peruvat sanansa sitten oikeudessa.

Kirjoittavat miettimättä seinille sanoja,

jalat alleen ottavat poliisin saapuessa.

Tekevät vakavia rikollisia asioita,

aiheuttaakseen meille vain haluamansa.

Muuttavat nurkkauksemme sääntöjä,

eihän tänne nyt hyväksytä tuollaisia,

joukkoon kuulumattomia ja epämääräisiä.

Ottavat ilon irti satuttamisesta,

ihmisen luontona hyvässä ja pahassa. 

 © Shato

Tuntematon

Ne kuvat menneistä kaappini pohjalta löysin,
tuijotan tunnista toiseen ja ihoni jälleen haavoille kynsin.
Neiti "ei-kukaan", tullut tiensä päähän -
ainoastaan yhden katseen häneen käännän,
en tiedä hänestä mitään, kun jopa nimenkin väärin äännän.

Luonain oli tuo neiti tuntematon rikki mennyt perhonen,
siivet verillä ja riekaleina - muistan aina, miten häntä halveksin.
Silmät yön mustaa kultaa kantoi, kuolleet, hauraat,
muistojen koukussa liikaa itkeneet, mutta silti niin kauniit.

Antoi hän ymmärtää sieluaan, hieman hiprakassa,
hallitsemattomasti avautui ja ylianalysoi tuhlattuja tunteitaan.
Jossakin sisällään kyti viekas käärme -
arvuuteltu salaisuus, naisten tarkasti varjeltu uteliaisuus,
ja maailma, jota suojelee paljolti puhuttu kauneus -
ollako vai eikö edes tuota olemassakaan?
Saattanee, mitä varmimmin, syynä piillä kätketty naiseus.


© Shato

Sokea kolibri

Siivosin vanhan läppärini ja löysin jälleen kasan runoja, jotka pistävät melkein ihmettelemään itsenikin, että mihin olen kirjoitustaitoni hävittänyt. Tai pikemminkin runoilutaitoni - kaikki vanha sieluntuotokseni kuulostaa nykyään paljon paremmalta kuin nykyinen. En tiedä miksi ajattelen näin, mutta kommentoikaa ihmeessä tekin, kumpi teistä kuulostaa paremmalta: nykyiset tekstini vai niistä vanhemmat?

Olkaapa hyvät.

1.

Sydän tässä pelissä on heikko ja avuton,

kun maailma todistaa miten se voi olla karu ja armoton.

Loputtomasti kätesi hapuilevat tyhjää kuorta,

mutta tiedät että kiipeää se ylös jo korkeaa vuorta,

jonka laelta sanotaan kaiken näyttävän viattomalta.

Ja aivan yhtäkkiä muutkin haluavat tehdä samoin,

kunnes joku ilmoittaa laumalle mielipiteensä monin tavoin.

Ei kultaa, mammonaa tai rakkautta saa,

vaan ikuisen rauhan tai piinan palkaksesi ainiaaks.

Ken haluaa sitä tavoittelemaan lähteä,

voi heille kertoa toivon olevan hukkaan heitettyä.

2. Sokea kolibri

Rakkaani, haluaisin nuolla haavasi puhtaaksi.

Haluaisin olla kuin sokea koira, joka ei näe koskaan vikojasi.

Kultaseni, sitten haluaisin kertoa sinulle jotakin.

Mutta kiireesi vie minut aina pois luotasi.

Kun suuni ehdin avata ja jotakin lausua,

huomaan oven avautuneen ja selkäsi kääntyneen.

Sitten huudan perääsi kuin tiikeri,

joka haluaa saaliinsa takaisin.

Olet kuitenkin lentänyt jo pois kuin taivaan kolibri.

Hyvästi.

4. Tarpeet tyydyttävä elämä kuin soljuva vesi joessa

On hänellä valittava suu ja kotonansa taivaaltakin poimittu kuu.

Ei naisenalulla silti mikään niistä haluja tyydytä,

kun leikkii hän tulella ja kielellään kyytä.

Vaativuus sekin iän myötä kasvaa,

mutta kohtaloonsa hän on sidottu niin tiukasti,

että ei vuotta, jos toistakaan, silti takaisin saa.

Siksi elämämme pitää elää niukasti,

varojamme säästellen ettei kaltoin kävisi,

totuuden edessä paljas vartalomme häviäisi.

5. Harhojen musta-aukko

Ryhmä johon halusit kuulua, ei ollut sinulle se oikea.

Tieto ei ole luulon väärti, vaan tyhmien kokoontunut kaarti,

joka ei anna armoa huonoille oppilaille.

Kunnes joku voi jälleen ruikuttaa,

että eivät nämä toimitavat kuulu kouluille,

mutta lapseni,

ymmärrätkö sen maljan nousseen vain elämälle?

Elämässä voi oppia ja huutaa,

mutta ei tekemätöntä tekemättömäksi muuttaa.

Harkitse siis tarkkaan,

ettet huomaa liian myöhään astuneesi harhaan.

You wanna see a perfect relationship?

Me sorrumme helposti kehumaan toisien ihmisten suhteita täydellisiksi, kun vertaamme niitä tilanteeseen, jossa itse olemme. Toiset parit ovat söpöjä, toiset yrittävät aina tehdä kaikkensa suhteen eteen, toiset viettävät paljon aikaa yhdessä ja tekevät kaiken, mistä ovat aina haaveilleet.

Täytyy kuitenkin huomata, että nyt me puhumme täydellisyydestä. Olet saattanut huomata, että lohduttaessasi ystävääsi hänen tavoitellessaan perfektionismia, olet sanonut: "täydellisyyttä ei ole olemassa." Silti törmäät aina itse samaan ongelmaan, jolloin toimit sanojasi vastaan. Haikailet täydellisyyden perään, mutta sitten omat sanasi muistaessasi luovutat - tai yrität vain loputtomasti parantaa tilannetta, kunnes mikään ei enää vaikuta silmissäsi hyvältä ja siinä vaiheessa lyöt lopultakin hanskasi tiskiin todeten, että elämä on kurjaa, koska mikään ei ikinä onnistu. Voi myös olla, että et vaadi paljoa, mutta juuri sen takia et jaksa myöskään yrittää, jolloin et saa sitä vähääkään käsiisi mitä toivoisit saavasi. 

"Miksi rakkaus ei voi riittää, vaan siihen pitää ongelmia liittää? 

Sydän särkyy tässä pelissä, on niin vaikeeta poistua ja kiittää." 

Ei taas mennyt aivan kuin elokuvissa. Rakastavaiset pettävät toisiaan, ovat valmiita uhraamaan henkensä toisen puolesta, he riitelevät ja tekevät miljoonia virheitä, mutta vaikka vuosien päästä toinen palaisi takaisin rakkaimpansa luokse häntä monilla tavoilla loukattuaan, elokuvan loppuminuuteilla rakastavaiset saavat jälleen prinsessahäänsä ja tietenkin toisensa - sekä ovat ikuisesti yhdessä, vaikka aurinkokin sattuisi tipahtamaan taivaalta.

Palataanpa karuihin faktoihin. Jos petät kumppaniasi, hän tuskin oikeassa elämässä osaa enää luottaa sinuun tai seuraaviin kumppaneinhinsakaan kovin helposti. Siitä lähtien mustasukkaisuus sekä epäilykset myrkyttävät ilman eikä rakkaudelle jää enää tilaa. Jos lähdet vuosiksi pois, sinun epätoivoisia ruikutuksiasi menneisyyteen palaamisesta tuskin enää vuosien päästä kuunnellaan. Sen lisäksi kukaan ei voi luvata toiselle ikuisuutta, koska me emme ole vampyyreja (vaikka niin miellyttävältä kuin se ajatus kuulostaisikin.)

Ihmiset eivät itsessään ole täydellisiä. Miksi siis luomamme suhteetkaan voisivat olla sitä? Suhteessa on aina kaikki osapuolta, jolloin molempien pitäisi panostaa sen verran, että suhteesta voisi tulla niillä oletuksilla "täydellinen", joita kaksi osapuolta elämäänsä tarvitsevat. Emme voi silti vaatia keneltäkään liikoja, koska voimme menettää elämämme tilaisuuden alkaessamme vaatia jotain, mihin toinen ei parhaimmalla tahdollaankaan pysty. Jos rakastaa oikeasti, on mielestäni tärkeintä listata ylös ensiksi kumppaninsa huonot puolet ja miettiä, onko valmis elämään niiden kanssa.

Jos kumppanissaan ei kuitenkaan näe mitään huonoa, voi todeta ehkä olevansa aidosti rakastunut, mutta voi myös myöntää itselleen satuttavansa itsensä pahasti myöhemmin, kun pettyy siihen, ettei toisessa nähtyä täydellisyyttä olekaan olemassa. Ilman toisen huonojen puolien näkemistä sekä niiden hyväksymistä suhdetta ei voi lähteä rakentamaan kunnolla tai osaa varautua siihen, mitä on vielä edessäpäin riidan syttyessä.

Oikeiden parien täytyy kuitenkin riidellä edes jossakin vaiheessa, jotta nähdään, mitä toinen on valmis tekemään suhteen pelastamiseksi vai juokseeko toinen heti karkuun ongelmien saapuessa näyttämön pääosaan. En toki sano, että toisen huonoja puolia pitäisi etsimällä etsiä - mutta täysin riidatonta ja molempien sietokykyä koettelematonta suhdetta ei vain inhimillisesti katsoen ole olemassa. On eri asia pohtia, miten pari pystyy ongelmansa selvittämään ja voittaako rakkaus kuitenkin vai ei, mutta siinä vaiheessa koetellaan vain välityksen aitouden mittareita.

Mutta vaikka suhteistamme yksikään ei olisi täydellinen, ne voivat olla silti onnellisia. Niissä rajoissa, missä ne pystyvät olemaan sitä liikoja haikailematta.

"Miksi tämä on niin helvetin hankalaa?"
"Koska emme tarvitse mitään, mutta haluamme kaiken."
- 13. kesäkuuta by Ninjin (@ Lafiff)

Onnea siis kaikille sen oikean ihmisen löytämiseen!