Ristiinnaulittu
Jeesus lepäsi ulkonevien solisluidesi välissä, sillä uskoit sen
todella suojelevan sinua maailman pahalta. Halusit huutaa uskosi
ääneen ja saada minutkin uskomaan omaan totuuteesi tästä
maailmasta, mutta en ollut koskaan pitänyt uskoaan tuputtavista
ihmisistä lähelläni. Olin tutkiva journalisti kuin isänikin, joka
ei uskonut yhtään mihinkään, mutta halusi silti tietää kaikesta
mahdollisimman paljon ja olla henkisesti valmiina kohtaamaan koko
edessään häämöttävän maailman.
Täynnä kiihkoa ja uteliaisuutta oleva sydämeni huusi rinnassani aina, kun istuin vieressäsi sääret tiukasti yhteen ristittyinä ja pyhä kirja lepäsi käsissäni hauraita sormiani polttaen. Kalsea, syntistä rankaiseva penkki pakotti minut istumaan mahonkia likaisella sielullani halaten kuin koko elämäni olisi ollut pelkkä tuskalias vitsi. Vasemmalla puolella suoraan sinisiin silmiini tuijottivat mustat aukot maalauksesta, joka kuvasi kuuluisaa Kuoleman puutarhaa ränsistyneine kukkineen ja luurankoineen. Olisiko se taivas, joka meitä odottaisi tämän kaiken kurimuksen jälkeen? Jeesusta oli rankaistu sen takia, että hän tuhosi rahaa elannokseen tienaavien ihmisten pöydät, paransi ihmisiä ja villitsi heitä uskomaan johonkin, mikä ehkä oli silloin olemassa heidän kuvitelmissaan. Paksut naulat olivat isketty lihan ja veren lävitse vain siksi, että hän oli ihminen kuten kaikki muutkin. Ihmiset tekivät sen kaiken ilman minkäänlaista syytä. Pahat ihmiset vailla minkäänlaista sääliä tai myötäntuntoa. Ja tällaiseen me uskoimme syntymästämme asti, vaikka järki siitä kaikesta hupeni vain päivä päivältä enemmän. Urkumusiikki täytti jälleen korvani raskaana ja painostavana, mutta annoin sen lävistää sieluni hetken ajaksi. Hetki kristallilla ja kullalla koristellun alttarin alla oli aina ollut yhtä raastavan ja repivän pitkä minulle.
Kunnioitin silti sitä, mitä sinä pidit itsellesi tärkeänä, vaikka tämä paikka olisi tuominnut minut ikuiseen kadotukseen aikaisempien tekojeni vuoksi. Todellisuudessa kuitenkin me kaikki olimme jo valmiiksi tuomittuja jostakin, vaikka emme olisi tehneet mittavissa määrin mitään pahaa kenellekään lähellämme ja tulimme tähän välityskeskukseen pyytämään anteeksi syntejämme. Ainut haittapuoli oli se, etten tiennyt mistä olisin pyytänyt anteeksi, sillä en halunnut pyytää anteeksi enkä halunnut armahdusta sellaiselta Jumalalta, jonka silmissä tulisin aina olemaan tuomittu kärsimään ilman onnen hetkiä elämässäni. He sanoivat, että Jumalaa lähellä olisi tässä kappelissa tai sitten usko löytyi jokaisen sisältä, mutta minulta se löytyi ristityistä käsistäni ainoastaan silloin, kun mitään muutakaan ei enää ollut tehtävissä. Sinun mielessäsi tämä Jumala vaati minulta ainakin tuhat lasta kanssasi enkä minä halunnut yhtäkään. Oliko olemassaolon tarkoitukseni vain suostua sellaiseen, mistä itse en halunnut kantaa vastuuta?
Koin lyhyen kuoleman sielussani edes ajatellessani sitä vaihtoehtoa, että tuntisin jonkin potkivan vatsani seinämiä sisälläni, joka olisi osa minua, mutta myös osa jotakin muuta. Olisin siitä vastuussa yli yhdeksän kuukautta ja sen loppuelämän ajan, mutta en tuntisi olentoa vierelläni edes omaksi lapsekseni. Toisin vain yhden sielun lisää tähän suureen mausoleumiin kuolemaan vieri vierin oman itseni ja tietoisuuteni kanssa. Voisin vain sanoa tuolla tuntemattomalle sielulle, että tervetuloa maailmaan, mutta sinua en voi miltään pahalta kokonaan turvata enkä antaisi itselleni koskaan anteeksi sitä mitä kärsimystä, mitä se kasvava ihminen tulisi elämässään vielä kokemaan.
Kivisten, jokaisella askeleellani kaikuvien marmorilauttojen läpi kuljettuani saatoin maata tuntikausia kovalla lattialla illan hämärtyessä käpertyen suojaani siltä pahalta, mitä ihmiset voisivat vielä aiheuttaa kallisarvoisimmalle lahjalle, mikä minulla oli maailmalle antaa. Sitä lahjaa kutsuin minuksi itsekseni, omaksi ruumillistumakseni, pelikseni, tähdenlentoakin lyhyemmäksi elämäkseni. Niin Tuonelan joutsenet vain jatkoivat ikuista lauluaan ympärilläni, yrittäen opettaa minulle jotain, mikä ei koskaan tallentunut verkkokalvolleni kuin korkeintaan kalvakkana ja kylmänä suomalaisuuden ingarnaationa.
Henkilökohtainen Raamattuni oli tukahdetutte tuhansilla muilla uskomuksilla, sen kansien pulputessa tummanpunaista mielipahaa ympärilleen kuin kiehuva kattila liedellä. Se oli suuttunut minuun, itkenyt takiani mustia kyyneleitä ja raapinut ihoni hitaasti riekaleiksi polttavalla höyryllään. Nousin ylös kehtoni kaltereista tukea ja turvaa hakien, sillä korkeimmalla voimallamme ei ollut sitä minulle tarjota. Turvauduin mieluummin tuttuun ja turvalliseen kuin siihen, mikä repi Raamattuni sivut pieneksi silpuksi ja levitti paperin palat ympäri taloani sekä sieluni kulkulaivaa omaan vereeni kasteltuina.
Hienostunein sävelin Jeesukseni saapui luokseni ja kuiskasi minulle viimeinkin ainoan ohjeen elämäni tiellä, jota minun tulisi seurata ikuisesti: "Olet tarpeeksi hullu tekemään mitä tahansa." Silti mietin vielä tänäänkin, tarvitseeko minun hukkua omaan vereeni ollakseni taiteilija, joka levittynein siivin lentää yli vuosien väsymättä kotiaan etsien hyväksyen silti ikävän riehuvan rinnassaan aina katkeraan loppuunsa asti?
Käännyin katsomaan itseäni peilistä, mutta en nähnyt mitään, sillä olin sokea. Pimeys oli tavoittanut minut, vaikka rakastin valoa ja mietin, miksi siltä mieheltä, joka rakasti valoa koko sielustaan, vietiin silmät nähdä ja koskettaa elämää? Hänet tuhottiin yhdessä silmänräpäyksessä kokonaan, sillä hän ei koskaan avannutkaan silmiään uuteen päivään vaan ikuiseen pimeään, labyrintin soihduttomalle tielle vangiksi omaan itseensä ja muistoihinsa.
Hän on ristiinnaulitun Nasaretilaisen toinen kuva.
Täynnä kiihkoa ja uteliaisuutta oleva sydämeni huusi rinnassani aina, kun istuin vieressäsi sääret tiukasti yhteen ristittyinä ja pyhä kirja lepäsi käsissäni hauraita sormiani polttaen. Kalsea, syntistä rankaiseva penkki pakotti minut istumaan mahonkia likaisella sielullani halaten kuin koko elämäni olisi ollut pelkkä tuskalias vitsi. Vasemmalla puolella suoraan sinisiin silmiini tuijottivat mustat aukot maalauksesta, joka kuvasi kuuluisaa Kuoleman puutarhaa ränsistyneine kukkineen ja luurankoineen. Olisiko se taivas, joka meitä odottaisi tämän kaiken kurimuksen jälkeen? Jeesusta oli rankaistu sen takia, että hän tuhosi rahaa elannokseen tienaavien ihmisten pöydät, paransi ihmisiä ja villitsi heitä uskomaan johonkin, mikä ehkä oli silloin olemassa heidän kuvitelmissaan. Paksut naulat olivat isketty lihan ja veren lävitse vain siksi, että hän oli ihminen kuten kaikki muutkin. Ihmiset tekivät sen kaiken ilman minkäänlaista syytä. Pahat ihmiset vailla minkäänlaista sääliä tai myötäntuntoa. Ja tällaiseen me uskoimme syntymästämme asti, vaikka järki siitä kaikesta hupeni vain päivä päivältä enemmän. Urkumusiikki täytti jälleen korvani raskaana ja painostavana, mutta annoin sen lävistää sieluni hetken ajaksi. Hetki kristallilla ja kullalla koristellun alttarin alla oli aina ollut yhtä raastavan ja repivän pitkä minulle.
Kunnioitin silti sitä, mitä sinä pidit itsellesi tärkeänä, vaikka tämä paikka olisi tuominnut minut ikuiseen kadotukseen aikaisempien tekojeni vuoksi. Todellisuudessa kuitenkin me kaikki olimme jo valmiiksi tuomittuja jostakin, vaikka emme olisi tehneet mittavissa määrin mitään pahaa kenellekään lähellämme ja tulimme tähän välityskeskukseen pyytämään anteeksi syntejämme. Ainut haittapuoli oli se, etten tiennyt mistä olisin pyytänyt anteeksi, sillä en halunnut pyytää anteeksi enkä halunnut armahdusta sellaiselta Jumalalta, jonka silmissä tulisin aina olemaan tuomittu kärsimään ilman onnen hetkiä elämässäni. He sanoivat, että Jumalaa lähellä olisi tässä kappelissa tai sitten usko löytyi jokaisen sisältä, mutta minulta se löytyi ristityistä käsistäni ainoastaan silloin, kun mitään muutakaan ei enää ollut tehtävissä. Sinun mielessäsi tämä Jumala vaati minulta ainakin tuhat lasta kanssasi enkä minä halunnut yhtäkään. Oliko olemassaolon tarkoitukseni vain suostua sellaiseen, mistä itse en halunnut kantaa vastuuta?
Koin lyhyen kuoleman sielussani edes ajatellessani sitä vaihtoehtoa, että tuntisin jonkin potkivan vatsani seinämiä sisälläni, joka olisi osa minua, mutta myös osa jotakin muuta. Olisin siitä vastuussa yli yhdeksän kuukautta ja sen loppuelämän ajan, mutta en tuntisi olentoa vierelläni edes omaksi lapsekseni. Toisin vain yhden sielun lisää tähän suureen mausoleumiin kuolemaan vieri vierin oman itseni ja tietoisuuteni kanssa. Voisin vain sanoa tuolla tuntemattomalle sielulle, että tervetuloa maailmaan, mutta sinua en voi miltään pahalta kokonaan turvata enkä antaisi itselleni koskaan anteeksi sitä mitä kärsimystä, mitä se kasvava ihminen tulisi elämässään vielä kokemaan.
Kivisten, jokaisella askeleellani kaikuvien marmorilauttojen läpi kuljettuani saatoin maata tuntikausia kovalla lattialla illan hämärtyessä käpertyen suojaani siltä pahalta, mitä ihmiset voisivat vielä aiheuttaa kallisarvoisimmalle lahjalle, mikä minulla oli maailmalle antaa. Sitä lahjaa kutsuin minuksi itsekseni, omaksi ruumillistumakseni, pelikseni, tähdenlentoakin lyhyemmäksi elämäkseni. Niin Tuonelan joutsenet vain jatkoivat ikuista lauluaan ympärilläni, yrittäen opettaa minulle jotain, mikä ei koskaan tallentunut verkkokalvolleni kuin korkeintaan kalvakkana ja kylmänä suomalaisuuden ingarnaationa.
Henkilökohtainen Raamattuni oli tukahdetutte tuhansilla muilla uskomuksilla, sen kansien pulputessa tummanpunaista mielipahaa ympärilleen kuin kiehuva kattila liedellä. Se oli suuttunut minuun, itkenyt takiani mustia kyyneleitä ja raapinut ihoni hitaasti riekaleiksi polttavalla höyryllään. Nousin ylös kehtoni kaltereista tukea ja turvaa hakien, sillä korkeimmalla voimallamme ei ollut sitä minulle tarjota. Turvauduin mieluummin tuttuun ja turvalliseen kuin siihen, mikä repi Raamattuni sivut pieneksi silpuksi ja levitti paperin palat ympäri taloani sekä sieluni kulkulaivaa omaan vereeni kasteltuina.
Hienostunein sävelin Jeesukseni saapui luokseni ja kuiskasi minulle viimeinkin ainoan ohjeen elämäni tiellä, jota minun tulisi seurata ikuisesti: "Olet tarpeeksi hullu tekemään mitä tahansa." Silti mietin vielä tänäänkin, tarvitseeko minun hukkua omaan vereeni ollakseni taiteilija, joka levittynein siivin lentää yli vuosien väsymättä kotiaan etsien hyväksyen silti ikävän riehuvan rinnassaan aina katkeraan loppuunsa asti?
Käännyin katsomaan itseäni peilistä, mutta en nähnyt mitään, sillä olin sokea. Pimeys oli tavoittanut minut, vaikka rakastin valoa ja mietin, miksi siltä mieheltä, joka rakasti valoa koko sielustaan, vietiin silmät nähdä ja koskettaa elämää? Hänet tuhottiin yhdessä silmänräpäyksessä kokonaan, sillä hän ei koskaan avannutkaan silmiään uuteen päivään vaan ikuiseen pimeään, labyrintin soihduttomalle tielle vangiksi omaan itseensä ja muistoihinsa.
Hän on ristiinnaulitun Nasaretilaisen toinen kuva.
