Sillä nimityksellä ymmärsin kutsuvan itseäni. Prinsessa, jolla on niin paljon näytettävää, mutta samaan aikaan ei yhtään mitään, mitä itsestään muille näyttää.
Syksy on pitkällä ja lintujen siiveniskut paukauttavat sieluni melkein ulos ruumiistani. Mitätöivät henkisyyteni ja tekevät minusta narrin, jonka silmäniskut ovat tyhjää täynnä. Silti samaan aikaan ne silmät kertovat yhden silmäniskun aikana ne kaikki tuhannet asiat, joita kukaan ei koskaan tule niiden takana olevasta henkisyydestä ymmärtämään.
Tuhannen surullisen tarinan silmät, ne sanovat. Silmät, jotka kantavat mustaa yön kultaa mukanaan päivästä toiseen ja vuodesta toiseen, kunnes mustaksi päältä maalattu kulta itketään kristallisina kyynelinä höyhenten peittämille siiville. Tuhat melankolista yötä ja satoja valmiiksi jo päältänaurettuja kohtauksia. Elämä on sellainen, villihevoset juoksevat preerioilla harja hulmuten aina katkeraan vankeuteensa asti. Sudet ulvovat kuin käärmeet sihisevät korviemme juuressa. Pelkäämme susia, jotka ovat samanlaisia laumaeläimiä kuin mekin - suojelevat omaansa henkensä edestä. Yksinäisiä kulkijoita, jolla on vain oma itsensä autettavanaan ja silti lauma ympärillään, mitä ne katsovat uteliain silmin, saamatta silti mitään muuta irti muista kuin kasan valtataisteluja, ahneutta ja utopiaa. Utopiaa, jonka varjossa jokainen eläinlajin edustajista kohtelee kaltaisiaan huonosti saavuttaakseen jotain, mitä he eivät saa täältä kuollessaan koskaan mukaansa. Ne eivät yritä tulla koskaan toimeen keskenään, ne vain yrittävät alistaa toisiaan ja syövät toisensa hengiltä lopulta henkisesti tai fyysisesti, koska eivät saa kaipaamaansa ja haluamaansa arvostusta lajitovereiltaan. Lajitovereiltaan, jotka ne näkevät vihollisina toisilleen, vaikka jonkinlainen tasapaino ja sopu olisikin silminnähden saavutettu. Silmät eivät silti todista vielä mitään oikeaksi eivätkä vääräksi, ne vain näkevät sen mitä tahtovat nähdä ja aivot tulkitsevat loput niin kuin ne itse haluavat sen tulkita - kukin omalla tavallaan, mutta silti aina yhtä itsekkäällä tavalla.
Jokainen eläin uskoo todeksi sen mitä näkee, mutta yksikään eläin ei pysty näkemään ilmaa, jonka niin kovin väitetään pitävän olennot ja eläimet elossa. Millaisia arvioita ja mielipiteitä ihminen koskaan pystyykään totuudeksi väittämään, arvioina ne elämästä silti pysyvät. Lennän matalalla siipieni kanssa ja tutkin näitä arvioita kaikilta näkökulmilta, jotta saisin niistä silmissäni todenmukaisia kuvitelmia aikaiseksi. Lennän yläpuolella ja luon mielessäni kuvioita, joita en pääse koskaan toteuttamaan. Tuhansia sellaisia kuvia, joissa voisin itseni nähdä, mutta koskaan en ota eteenpäin sitä ratkaisevaa askelta. Liian monet polut heittelevät varjoja minua huutaen niille teille, joita milloinkin kuljen. Jokainen ovi on liian tiukka tai kokonaan rikki. Kokonaan rikkinäisestä lävitse en silti lennä, ne voisivat tehdä siipiini lähtemättömiä arpia. Arpia, joita en pystyisi yksin korjaamaan. Linnun lailla itsenäisen olennon on silti vaikea kulkea taivaalla, kun sen tulee lentää vahingollisista tapaturmista huolimatta, ettei sen kimppuun hyökätä tai sen henkisyyttä syödä irstaan, kuuman lihan mukana viattoman veren valuessa sellaisen olennon suupielistä, jonka tarkoituksena on vain harjoittaa omia mielitekojaan todellisuudessa. Ilman mieltä, joka voisi tehdä siitä hyvän ja epäileväisen olennon sen tekojen suhteen. Ehkä ihminen on eläin, joka tekee siitä ihmisen kyseenalaistamisen kautta, mutta kyseenalaistaminen itsessään tekee sen elämästä tyhjää ja mutkattoman monimutkaista. Mitään ei voi sanoa ilman sellaisia sanoja, jotka tekevät mustan aukon kaikesta tutkitusta ja ennen nähdystä. Väittelemisen olematon mahdollisuus tekee sen vihaiseksi, sanat turhiksi ja mietteet kiertäväksi kehäksi, joka kelautuu kerta toisensa jälkeen lohduttomasti takaisin omaan syntymävaiheeseensa.
Prinsessa ilman identiteettiä on ihminen, joka luo mielensä erilaisista maailmoista ja uskoo vain siihen, jonka itse luo, ei mihinkään muuhun. Se kulkee tietä, jonka se luo omilla käsillään ja silmillään, eikä kukaan muu pääse jo luomallaan siihen vaikuttamaan. Se uskoo itseensä, mutta muihin uskominen tekisi siitä täyden, ei vain puoliksi valmiin kokonaisuuden ja imaisisi ajatuksien mustaan aukkoon kaikkea sitä, mitä hän on jo eläessään ehtinyt luomaan. Taiteilija ei kopioi eikä muotoile, se varastaa muiden ideat. Ilman muiden ideoita uusi idea on idea, jota kukaan muu ei koskaan tule ymmärtämään - ja muiden hyväksyntä on tässä yhtälössä vain hauras peili, jonka voi rikkoa milloin tahansa palasiksi sitä halutessaan. Peilin rikkoutuminen lisää epäonnisia vuosia ajatuksen tasolla, joita olisi edessä todellisuudessa jo muutenkin odottamassa vain ottajaansa ja tekemässä kenen tahansa sylistä kylmää, huurteista asfalttia.
Asfaltti rikkoutuu ja halkeilee aina sitä mukaan, mitä enemmän sillä kuljetaan. Liian nopeasti tai liian hitaasti, se rikkoutuu kuitenkin kuten eläimen ja ihmisen kehokin hajoaa hiljalleen maahan, muuttuu tuhkaksi ja tulee yhdeksi alkuaineiden kanssa, joista se on jo kerran tehty. Henkisyys liittyy sen sijaan ikuisiin tanssiaisiin, jotka vainoavat eläviä ja kuolleita omassa ulottuuvudessaan niin pitkään, kunnes niiden tarkoitusta ei enää ymmärretä tai tiedetä. Tiedottomuus ja ymmärtämättömyys on niiden onnettomuudeksi ikuista, suojatonta epävarmuutta sekä asioiden katujyränä se tuleekin pysymään ajasta toiseen siirryttäessä.
Prinsessa odottaa vuoroaan, kunnes se hukkuu omien kysymyksiensä alle ja ajautuu vuoroveden noustessa kauaksi rannasta itse sitä huomaamattaan. Prinsessan vuoro tulee tuskin koskaan, mutta se hyväksyy sen osana henkisyyttään. Prinsessan elämä on yhtä odottamista ja asioiden käsittelyä.
Niin tasavertainen kuin se onkin arvonimestään huolimatta kaiken sen kanssa, mikä sitä milloinkin ympäröi. Tasavertaisuus tekee siitä yhtä arvottoman kuin se on aina ollutkin. Lohduttoman Anastasian ja levottoman vanhan sielun.
Vanhan sielun, joka jo syntyessään miettii, miksi sen piti saada taito ajatella yhtään mitään.
