Tekotaiteellinen kasa paskaa

Voi mitä angstia. Melankoliaa, viiltoja, verta, turhia riimuja, kornia toistelua ja ällöttävä vahapinta. Mustana pressuna se nousee ensin ylös ja sitten peittää kaiken alleen. Ei kellään ole tarpeeksi munaa tähän. Ei kovimmallakaan jätkällä.

Rakas ystävä Raivo on sen paras kaveri, joka jaksaa etsiä epäkohtia. Raivo epätäydellisyydestä, siistimättömyydestä ja raakalaismaisuuksien kohtaamisesta. Jos kaikki julkaistaisiin maailmassa raakaversiona, maailma olisi viimeistäkin rosoa myöden liian epätasainen. Epätasaisuus on tähän asti pysynyt psykedeelisessä tasapainossa valheiden myötä, mutta mitä epätasaisempaa jokin on, sitä rehellisempi on lopputuloskin.

Luvan antaminen rehelliseen itsensä ilmaisuun on kuin antaisi aseen jollekin, joka osaa virittää ja vetää liipaisimesta, mutta ei katsoa yhtään mihin ammutaan. Luoti päästetään seurauksia pohtimatta ilmoille ja toivotaan parasta. Rehellisyyden määrittely totuudeksi on turhaa mahtipontisuutta, kaikkein rehellisinkään ei näe verhojen taakse menneisyyden tuhkauurniin. Kaikki neuvovat, että älä katso taaksesi. Suljetut laatikot ovat ongelma nykyisyydessä vain siksi, ettei kukaan uskalla katsoa taakseen. Sosiaaliset normit kieltävät aina tekemästä sitä, millä olisi kaikkein eniten merkitystä. Ei ole kai ihme, että se muodostaa ihmisestä pelokkaan ja ajatuksiltaan köyhän marionetin, jonka aivot napsauttavat heti off-nappulaa onnettomuuden sattuessa.

Nukkuminen läpi elämän ei ole kaukana todellisuudesta. Todellisuus ei ole haavekuvaa kummallisempi, sillä realistisilla faktoilla ja järkipelillä ei maailmaa muutenkaan pyöritetä. Taas pääsevät marionetit sotimaan, kun pari hullua huutaa koviten ihmisjoukon keskeltä käskyjä. Valhekin muuttuu todeksi, kun sitä tarpeeksi monta kertaa toistetaan ja niin edelleen. Taputetaan vähän lisää aidoille vahanukeille Lontoon kabinetissa. He ovat aikanaan vetäneet vahanuken roolinsa mestarillisesti kotiin asti.

Niin kapinan henki haukahtelee veräjässä. Odottaa  vapaaksi pääsyä, vaikka päämäärä on yhtä kaukana kuin Pluto Maasta. Hyvä loppusilaus edessä olevalle tajunnan virralle, kun kirjat mätänevät valkeina luurankoina saleissa eikä kaappeja avata edes lähimmälle piirille. Jos joku muu saa tietää jostain jotain, se naamioidaan inhimilliseksi virheeksi ja hänet armahdetaan kuoleman jälkeen. On helppoa olla tietämätön, kun vahanukkejen pinnat eivät kestä kuumaa eivätkä kylmää, saati sitten raapivia veitsiä pintakuorellaan. Kateus pääsee aina kasvamaan liian suureksi, kun ajatuksien kulku on yhtä hidasta kuin katkera aave satoja vuosia vanhassa talossa. Silmät hämärtyvät, kuva sumentuu, päässä soi ja kuulo heikkenee.

Kuulevat korvat ovat hauska fakta, mutta eivät liity ymmärrykseen mitenkään. Prosessointi sellaiselle hulluudelle kestää liian kauan kahden ulokkeen välissä. Sinä aikana maailma ehtii ohitse ja kadota laatikkojen peittoon, vaikka taitaa tehdä sen ilman katsomistakin.

Villieläimen kurimus

Villieläinten äänet vaimenevat. Kulkuneuvo ajautuu kauemmaksi seesteisistä kiviteistä ja mustista metsistä, joita valvovat näkymättömien sääksien ja pienten lintujen valtameri. Yöt ja päivät eivät eroa radikaalisti toisistaan vaan pimeän aikana viholliset verhoutuvat tunnistautumattomuuden maskeihin.

Kauniiden sanojen, joista kaunokirjallisuus on saanut alkunsa, tarkoituksena on sekoittaa sen kuviota, mikä kerran on todettu olemassa olevaksi. Suvisten teiden laitojen käärmeet pakkasella luovat nahkansa ajatuksiensa mukana uusiksi. Riimit ja rivitykset ajelehtivat sinne tänne, eikä millään tarvitse olla tarkoitusta, vaikka kaikki sitä loputtomasti etsivät.

Maakunnassa todetaan, että voi olla, mutta voipa olla olemattakin ja sen päälle nauretaan kiusaantuneesti. Ilahtuneet sävelet menettävät itsensä ilmalle, kun saapuessaan toisenlaisiin vastaanottimiin niiden merkitys muuttuu täysin uudeksi maailmaksi. Muovautuu osaksi kokonaisuutta, joka on kaikille muille yhtä suljettu kuin sairaala, jonka ovista ei pääse ulos eikä sisälle edes omasta päätöksestään.

Silmien kiertoradat nousevat nuorempaan ja hetki singahtaa matkaansa kauas todellisuudesta. Ymmärrys valttikortteista pienin. Pitää olla ajantasalla ongelmassa, jossa ei ole ongelmaa, kun toisin sitä tutkailee: "Hänen pelastuksensa elämän karuutta kohtaan ovat fantasiat." 

Fantasioiden orjana ilomielin itseään pitävä ymmärtää kylmän realismin. Ymmärrys elämän kiertokulusta saa uuden merkityksen kuin vapaaksi kerran vankilastaan päässeellä eläimellä, todellisuuden kurimusten armoilla.

Sua kaipaan

Mietin usein mitä käy, kun useita kymmeniä toisilleen tuntemattomia ihmisiä lyödään samaan kasaan ja käsketään tulemaan toimeen keskenään. Ensimmäinen päivä on yhtä suurta hapuilua, tyhjiön omainen tila, jossa kukaan ei uskalla edes vilkaista muita ihmisiä ympärillään. Sosiaalinen ahdistus on huipussaan, vaikka jännityksellä uusia kontakteja odotetaan saapuvaksi pieneen elämään. Pieni elämä alkaa olla aluillaan, muuttuu väkisin hauraasta voimakkaimmaksi valoksi vuorien yllä. Jokaisen sopii ainakin yrittää laittaa kaikkensa peliin ensimmäisestä hetkestä lähtien.

Menneisyys vain varjostaa piilotettuna taakkana kannoilla. Pakoon ei pääse juoksemaan niin yksinkertaisella kaavalla kuin alkuun saattoi kuvitella.

Sua kaipaan, sen vuoksi heilun humalassa
Päivällä lähikuppilassa yrittäen unohtaa 

Työmäärä on ollut valtava, vaikka se onkin nyt takana päin. Tässä pienessä kaupungissa pyörii pieni piiri ihmisiä, jotka kaikki tuntevat toisensa jostakin - se vain lisää stressin määrää entisestään. Silti pieneenkin porukkaan mahtuu ihmisiä ympäri tuhansien järvien maan. Näillä kiiltävillä käytävillä tulisi rohkeasti tutustua vieraisiin, joiden pitäisi käydä tutuiksi kasvoiksi seuraavan viiden vuoden aikana. Ajatuskin tuntuu utopistiselta outoja kasvoja vertaillessa.

On vanhempia ja uudempia opiskelijoita, suoraan lukiosta tulleita ja kauan töitä tehneitä, outoja hyypiöitä ja tuttuja vitkastelijoita. Valinta on tehtävä ja eteenpäin askellettava - sitten vain toivoa parasta, kun on ensimmäisen kerran suunsa avannut.

Viinit tähän pöytään nyt tuokaa
Tarvitsemme lohduttajaa 

Kuukauden jälkeen ajatus tuntuu satiiriselta parodialta, mutta yhä edelleen kiusaa kaikkia poissaolevalla läsnäolollaan. Uutta informaatiota liian paljon saaneet päät ovat sekaisin siitä mihin suuntaan tulisi mennä - ollako vai eikö olla, paetako vai jäädäkö. Alaan ei ehditä edes tutustua, kun kroppa ei enää jaksa. Nämä herrat päättävät mennä yöllä tanssimaan ja nuoret neidot yrittävät löytää seuraa heidän tarjoamastaan turvallisuudesta. Turvallisuutta ei silti lunasteta vaan totuus selviää aivan liian pian siitä, etteivät hekään tiedä missä seuraava luento pidetään. Sinne ei myöskään mennä yhdessä aamulla, ettei vain kukaan tietäisi mitä tuli tehtyä viime yönä. Ilon tunne on yhtä hetkellistä kuin muistijäljet eilisestä illasta liiallisen alkoholimäärän siivittämänä.

Miten sait mut tähän jamaan
Oot maansa myynyt ainoo
Jolle tahdon antautuu

Halvimpien räkälöiden pöydät ovat tahmaisia ja aivan liian useasti joku on ehtinyt jo itkeä elämänsä kurjuutta niiden yllä pois. Ihminen, joka on luotu haistamaan kyyneleiden jättämät fyysiset jäljet, muistaa ainoastaan ahdistuksen tunteen vielä kotonaankin. Kadut ovat öisin pelottavia, vain pyörin on mahdollista päästä tarpeeksi lujaa karkuun - mutta ei silloinkaan riittävän, jos tuuri on huono.

Näissä juhlissa kaikki kaipaavat kontaktia toisiinsa, joista kaikki jäävät pinnallisiksi ja tyhjiksi väärinymmärrysten pelossa. Kukaan ei uskalla sanoa sitä, mikä kenestäkään olisi tärkeää vaan kavereiden asiat kiinnostavat huomattavasti enemmän. Toisaalta sitä inhotaan eniten, mitä itsekin tehdään - pelätään, että omat asiat joutuvat myös vääriin käsiin, vaikka muuten voidaan jauhaa kaikki surutta ympäristöön kuin purkkapallot konsanaan katujen varsille.

Niin väsyneitä ovat kulkijat, että ilta toisensa jälkeen klubien seinät tuntuvat yhä tuttavallisemmilta ja vastaanottavaisemmilta kenelle tahansa. Täällä luodaan valmiiksi unohtuneita muistoja ja kadutaan myöhemmin, jos joku on sattunut olemaan selvillä vesillä itselle sopimattomaan aikaan. Itsehillintä pettää aina pistävien hajujen saapuessa huulien tienoilla ja kostuttaessa kasvojen ääriviivat. Jäljet siitä elävät iholla vielä huomennakin pilaantuneiden meikkivoiteiden muodossa.

En syty hehkuun lainkaan noista 
He turhaan minuun ihastuu 

He toivovat, että joskus tämä meno tasaantuisi, mutta jokainen tietää, että kaikilla se ei tule tasaantumaan koskaan. Loppua ei ole eikä alkua tule - sillä onnellisia loppuja ei ole kuin saduissa.

Tietääkö kukaan seuraavan kierroksen tarjoajaa?

Jaettu ilo paras ilo. Ja juoru.

Kaikki, kaikki laskuuni juokaa
Huolet hetkeksi unohtakaa 

Mariska - Sua kaipaan 

Skeptikko

Ne pienisilmäiset ja suurisuiset olennot
Huutavat, ettei tuo voi olla totta, ei totta ollenkaan

Sä oot hullu, niin hullu, että pitäisi polttaa roviolla

Kapeakatseisuus lävistää tiedemiehet 

Nyt ymmärrän, miksi tietonsa tulee pitää itselleen

Muussa tapauksessa maailma menisi sekaisin 

On uskojia, mielipuolia ja huuhaan roskakanavia 

Niin monia sanoja ja uskomuksia, jokaisella omansa

Silti toiseen ne eivät katsettaan ja hyväksy 

Sitä mitä toinen pitää tärkeimpänä aarteenaan

Ne polttavat todisteet ja nukkuvat öisin huonosti

Maailman energia on turha todiste ihmisille 

Siitä miten maasta kasvaa elämää 

Ne uskovat vain ydinräjähdykseen 

Ja jotkut vain valkoisiin paratiiseihin

Mutta eivät tähän universumiin

Eivät nosta katsettaan taivaalle, eivät sivuillekaan

Kulkevat laput silmillä kuin se mitä he tietävät 

Olisi heidän ainoa totuutensa siitä mitä edessään näkevät 

Ne kuolevat sukupuuttoon, koska toisiaan tappavat 

Pelkäävät, että jos uskovat edes välillä itseensä

Niin lopulta pihakeinuun kiinni hirttävät 

Joku kysyi, onko se hullu 

Ei, hänen mielensä toimii eri tavalla 

Kuin meidän ja noiden omien kavereiden

Tiimalasi

Samuel Barber - Adagio for Strings

Elämä on täynnä merkityksiä, sanoja ja tekoja, jotka jäävät huomaamatta meiltä kaikilta. Tuulen painautuessa kiinni fysiikan lakeja vastustaen auton tuulilasiin, aika elämässämme valuu hiljalleen etäisyydestä toiseen tiimalasissa. Ylös, alas, aina joku kääntää tiimalasin toisin päin, mutta se ei pysäytä silti ajan kulumista, ei pysäytä hiekan siirtymistä ulottuvuudesta toiseen. Hiekka ei koskaan valu ylös, se menee aina pohjaa kohden, kunnes lasin toinen puoli on täytetty. Toinen puoli jää aina yhtä lohduttomasti tyhjäksi, lasin läpi voi nähdä hauraan maailman heijastuvan sen kaartuvaan pintaan ja sieltä omiin silmiimme.

Näytämme toisille ihmisille aina vain toisen puolen, näemme maailmasta aina vain sen toisen puolen, näemme kaiken aina vain toisen lasin lävitse. Jätämme toiset ihmiset tyhjiksi tai täytämme heidät vihalla, rakkaudella, tuhansilla sanoillamme. Mikään niistä ei ole silti täysin merkityksetön asia. Meidän tiimalasimme on joko täynnä tai tyhjä, edes se toinen puoli. Millaisen tiimalasin me haluamme? Tyhjän, täyden vai pakolla puolinaisen? Yksikään yritys ei ole tarpeeksi - tiimalasin toinen puoli pysyy tyhjänä, jossakin on aukko, joka nujertaa meidät aina takaisin alas, kun vahingossa kuvittelemme olevamme jotakin liian suurta. Leikkivämme Jumalaa hänen omassa pelissään.

Itkemme, mutta huomisen tullessa näytämme muille vain väsyneet, ilmeettömät kasvot. Kasvot, jotka eivät kerro mitään mistään ulkopuolisille, ettei kukaan vain pääsisi koskettamaan sinne, missä aaveet uinuvat untaan ja haaveet tuhoutuvat hiljalleen, jos niitä ei koskaan pääse käyttämään. Tieto siitä, että aika loppuu pian, nujertaa meidät pahemmin kuin mikään yhtenäiseksi kasaksi ja puristaa kaiken lopunkin toivon toiselle puolelle, kunnes toivo katoaa kokonaan. Sammuu hiljalleen tuulen pyyhkäistessä sen ylitse. Se ei aikaile, se ei jää kitumaan. Näemme vain savun ja huokaisemme, selkämme kääntäen. Älä katso silmiin kärsivää.

Silti aamun tullen kohotamme katseemme peileihimme ja mietimme keitä olemme. Mietimme, uskallammeko koskaan tavata itseämme oikeassa valossa. Tavata heikkouksiamme ja vahvuuksiamme hiljaa itsellemme, opetella elämään sen kanssa, mitä eniten pelkäämme. Sen vihollisen kanssa, joka hiljaa tuijottaa silmiimme peilistä takaisin.

Osallistumme jokaiseen uuteen päiväämme kuin olisimme vain vieraita siellä. Laaksoissa, puistoissa, kaupungin kaduilla ja oudoissa taloissa, joita kutsumme kodiksi - seiniksi, jotka turvallisesti pitävät meistä huolta huonoina hetkinämme.

Hiekka kiitää tuulilasissa ja elämä silmiemme edessä kuin se olisi jo ohitse. Emme ehdi elää, pelkäämme koskettaa itseämme yhtä paljon kuin muita ympärillämme. Pelkomme tekee siltoja meidän eteemme ja tekee meidät liikuntakyvyttömiksi niin fyysisesti kuin omassa mielessämmekin. Yhteisessä mielessä, yhteisessä yhteydessä luonnon, sen ihmisten ja eläinten kanssa, koska olemme niin persoonallisia omissa mielikuvissamme. Emme käytä hyväksemme sitä, mikä meillä olisi käytettävissämme ja tarjottimella edessämme, koska emme vain huomaa, annettu aikamme on niin lyhyt sen tajuamiseen. Verhoamme itsemme totuuden tieltä niin kauas todellisuudesta, ettemme edes verhon takaa pysty astumaan askeltakaan eteenpäin. 

Liitymme lapsen ruumissaattueeseen, kun hän siirtyy ajasta toiseen ja vyöryy läpi hauraiden väliaitojen, jotka eivät pidättele meitä täällä enää hetkeäkään pidempään. Liitymme joskus myös onnellisiin ristiäisiin, mutta omiin juhliimme emme liity. Me olemme vain vieraita omassa elässämme ja omalle itsellemme. Vieraita sielussa, siinä talossa, joka meille on annettu. Kodissa, jota emme kodiksi huomaa emmekä sinä ymmärrä koskaan arvostaa.

Liitymme tuhansiin tapahtumiin, mutta liitytkö koskaan juhliin, joissa sinä olet kotonasi omassa kehossasi ja onnellinen, vaikka et olisikaan saavuttanut koskaan yhtään mitään? 

Tarvitseeko sinun?

Lelusiivet

Sulle annettiin lelusiivet
Ne eivät pitkälle kantaneet
Lensit alas kirkon portaita
Etkä lähtenytkään lentoon

Halusit aina olla se vapaa lintu
Yllä huippujen ja Harjulan seljänteen
Äiti aina puhalsi ja lauloi niistä aalloista
Lipattavista pyörteistä lentokoneiden alla

Ne pienet lelusiivet
Veivät sinut alas ja ylös trampoliinilla
Joskus itkemään ikävää rautatieasemalle
Sua otettiin kädestä kiinni ja lohdutettiin

Lelusiivet eivät antaneet arvoa nimityksille
Toiset olisivat tehneet mitä tahansa
Päästäkseen sinun paikallesi silloin
Et huomannut peilikuvaasi
Kun pellolle muodostui pieni lammikko
Kesäisen sateenkaarisateen jälkeen

Sulle olisi kelvannut aina vähempikin
Joskus sait enemmän kaksiossa istuessasi
Helminauha koristi hentoja siipiä
Ylpeän joutsenen kaulaa kimmaltaen

Itsekurin palavat jäänteet roskikorissa
Naapurit eivät koskaan olleet mieluisia,
sillä lelusiiville ne olivat liian painavia kantaa
Tuhat värityskynää kirjojen sivujen välissä
Et lukenut niitä, piirsit vain jälkesi luistimilla jäähän

Ikimurteeseen, kylmään ja pakkaseen
Nautit enemmän peruukin kastuessa hiutaleista
Ja päivä laskeutui aina peittävänä hankena sänkyysi

Omalla tavallaan kukaan ei saanut mukaansa
Mitään tärkeää, murheet olivat piilotettuja
Suruhuntujen ja pienien hymyjen taakse

Lelusiivet tiesivät totuuden siitä, mitä ei sanottu ääneen
Lelusiivet ymmärsivät tarinan piilotetun maskin takana
Ja ne pysyivät aina vierellä, edelleen alttarin porteilla

Jos lelusiipien ja todellisen peitteen välillä
Olisi voinut valita toisin
Vierestä katsojana olen onnellinen, ettet valinnut
Oikeita siipiä kannattelemaan itseäsi

Sillä tänään et olisi enää luonani
Jos sinulle olisi annettu mahdollisuus valita toisin

Se on silmissäsi, loputon maisema, mutta ei silti mitään

Älä pelkää, se sanoo. Älä pelkää. 
Ehkä maailma loppuu tänään tai huomenna, 
mutta nuku nyt rauhassa. 

Kiihko kasvaa sisällä hetken suuremmaksi, 
kunnes laantuu vihaksi ja epätoivoksi. 
Kukaan ei ymmärrä. Sinä et ymmärrä. 
Olen surullinen, koska en voi jakaa ajatustani, 
kaiken loputtomasta epävarmuudesta sinun kanssasi. 

Maailma pyörii omalla radallaan, 
kukaan ei huomaa miten se hiipuu. 
Ja tähdet jossain kaukana tippuvat kristallina avaruuteen.
Keskelle tyhjyyttä, mutta samaan tyhjiöön meidän kanssamme. 
Olemme yhtä tämän universumin alla ja sen kanssa. 
Emme vain huomaa olevansa kaiken keskellä - 
emme sen sijaan kaiken keskipisteenä, josta lähtee elämä. 

Elämää on muuallakin, minä totean.
Sinä naurat minulle huvittuneena, kunnes kalpenet. 
Uskooko tuo hullu oikeasti noin? 
Uskon. Sinäkin tiedät sen, mutta en välitä ajatuksistasi. 
Olen aina ollut hullu etkä sinä tule sitä koskaan ymmärtämään. 

Ymmärtämään? Miksi kaipan ymmärrystäsi, 
kun todellisuudessa kaipaan ainoastaan hyväksyntääsi? 
Ehkä en uskalla ottaa sitä vastaan. 

Tuijotan silmiisi ja hukun niiden tyhjyyteen, 
ehkä silmäsi ovat kuin avaruus, yhtä tyhjät ja painovoimattomat. 
Jos voisin päätellä niistä elämän tarkoituksen, sitä ei edes olisi. 

Joskus saatan istua kanssasi kahvilla ja tuijotan mieluummin seiniä. 
En halua kohdata sitä, mikä saa sieluni palon lannistumaan,
ja taloni seinät sisälläni luuhistumaan samaan kasaan - 
hitaasti tapat minua sisältä, kun sielusi on niin hiljaa. 

Sinun ei tarvitse sanoa mitään, näen sen jo kauas. 
Ja pakenen vielä kauemmaksi. 

Mietin, välittääkö kukaan mistään oikeasti vai onko kaikki vain esitystä?
Ymmärtääkö kukaan oikeasti mistään mitään? 
Voiko kukaan ajatella kanssani samalla tavalla? 
Ja tunnen itseni aina yksinäisemmäksi kuin koskaan. 

Onttoon hienouteeni mahtuu niin paljon räiskyviä värejä, 
joita en pääse koskaan päästämään ilmoille. 
Odotan oikeaa hetkeä, jota ei koskaan tule, 
sillä elämässä on vain hetkiä, ei koskaan oikeita. 

Elämässä pitää vain valita hetket niistä oikeista. 
Valikoida, viipaloita, siivuttaa kasaan, laittaa mappiin homehtumaan.

Katson taas silmiisi ja naurahdan.
Olen täynnä defenssimekanismeja ja sinä vain tuijotat minua, 
kuin et olisi täynnä yhtään mitään. 

Mutta mistä minä sitä tiedän. 
Ehkä oletkin hienompi maailman luomus kuin mitä tulen koskaan olemaan.
Oma tyhjyyteni ei vain pysty koskettamaan sieluasi tarpeeksi. 

Ristiinnaulittu

Ristiinnaulittu Jeesus lepäsi ulkonevien solisluidesi välissä, sillä uskoit sen todella suojelevan sinua maailman pahalta. Halusit huutaa uskosi ääneen ja saada minutkin uskomaan omaan totuuteesi tästä maailmasta, mutta en ollut koskaan pitänyt uskoaan tuputtavista ihmisistä lähelläni. Olin tutkiva journalisti kuin isänikin, joka ei uskonut yhtään mihinkään, mutta halusi silti tietää kaikesta mahdollisimman paljon ja olla henkisesti valmiina kohtaamaan koko edessään häämöttävän maailman. 

Täynnä kiihkoa ja uteliaisuutta oleva sydämeni huusi rinnassani aina, kun istuin vieressäsi sääret tiukasti yhteen ristittyinä ja pyhä kirja lepäsi käsissäni hauraita sormiani polttaen. Kalsea, syntistä rankaiseva penkki pakotti minut istumaan mahonkia likaisella sielullani halaten kuin koko elämäni olisi ollut pelkkä tuskalias vitsi. Vasemmalla puolella suoraan sinisiin silmiini tuijottivat mustat aukot maalauksesta, joka kuvasi kuuluisaa Kuoleman puutarhaa ränsistyneine kukkineen ja luurankoineen. Olisiko se taivas, joka meitä odottaisi tämän kaiken kurimuksen jälkeen? Jeesusta oli rankaistu sen takia, että hän tuhosi rahaa elannokseen tienaavien ihmisten pöydät, paransi ihmisiä ja villitsi heitä uskomaan johonkin, mikä ehkä oli silloin olemassa heidän kuvitelmissaan. Paksut naulat olivat isketty lihan ja veren lävitse vain siksi, että hän oli ihminen kuten kaikki muutkin. Ihmiset tekivät sen kaiken ilman minkäänlaista syytä. Pahat ihmiset vailla minkäänlaista sääliä tai myötäntuntoa. Ja tällaiseen me uskoimme syntymästämme asti, vaikka järki siitä kaikesta hupeni vain päivä päivältä enemmän. Urkumusiikki täytti jälleen korvani raskaana ja painostavana, mutta annoin sen lävistää sieluni hetken ajaksi. Hetki kristallilla ja kullalla koristellun alttarin alla oli aina ollut yhtä raastavan ja repivän pitkä minulle.

Kunnioitin silti sitä, mitä sinä pidit itsellesi tärkeänä, vaikka tämä paikka olisi tuominnut minut ikuiseen kadotukseen aikaisempien tekojeni vuoksi. Todellisuudessa kuitenkin me kaikki olimme jo valmiiksi tuomittuja jostakin, vaikka emme olisi tehneet mittavissa määrin mitään pahaa kenellekään lähellämme ja tulimme tähän välityskeskukseen pyytämään anteeksi syntejämme. Ainut haittapuoli oli se, etten tiennyt mistä olisin pyytänyt anteeksi, sillä en halunnut pyytää anteeksi enkä halunnut armahdusta sellaiselta Jumalalta, jonka silmissä tulisin aina olemaan tuomittu kärsimään ilman onnen hetkiä elämässäni. He sanoivat, että Jumalaa lähellä olisi tässä kappelissa tai sitten usko löytyi jokaisen sisältä, mutta minulta se löytyi ristityistä käsistäni ainoastaan silloin, kun mitään muutakaan ei enää ollut tehtävissä. Sinun mielessäsi tämä Jumala vaati minulta ainakin tuhat lasta kanssasi enkä minä halunnut yhtäkään. Oliko olemassaolon tarkoitukseni vain suostua sellaiseen, mistä itse en halunnut kantaa vastuuta?

Koin lyhyen kuoleman sielussani edes ajatellessani sitä vaihtoehtoa, että tuntisin jonkin potkivan vatsani seinämiä sisälläni, joka olisi osa minua, mutta myös osa jotakin muuta. Olisin siitä vastuussa yli yhdeksän kuukautta ja sen loppuelämän ajan, mutta en tuntisi olentoa vierelläni edes omaksi lapsekseni. Toisin vain yhden sielun lisää tähän suureen mausoleumiin kuolemaan vieri vierin oman itseni ja tietoisuuteni kanssa. Voisin vain sanoa tuolla tuntemattomalle sielulle, että tervetuloa maailmaan, mutta sinua en voi miltään pahalta kokonaan turvata enkä antaisi itselleni koskaan anteeksi sitä mitä kärsimystä, mitä se kasvava ihminen tulisi elämässään vielä kokemaan.

Kivisten, jokaisella askeleellani kaikuvien marmorilauttojen läpi kuljettuani saatoin maata tuntikausia kovalla lattialla illan hämärtyessä käpertyen suojaani siltä pahalta, mitä ihmiset voisivat vielä aiheuttaa kallisarvoisimmalle lahjalle, mikä minulla oli maailmalle antaa. Sitä lahjaa kutsuin minuksi itsekseni, omaksi ruumillistumakseni, pelikseni, tähdenlentoakin lyhyemmäksi elämäkseni. Niin Tuonelan joutsenet vain jatkoivat ikuista lauluaan ympärilläni, yrittäen opettaa minulle jotain, mikä ei koskaan tallentunut verkkokalvolleni kuin korkeintaan kalvakkana ja kylmänä suomalaisuuden ingarnaationa.

Henkilökohtainen Raamattuni oli tukahdetutte tuhansilla muilla uskomuksilla, sen kansien pulputessa tummanpunaista mielipahaa ympärilleen kuin kiehuva kattila liedellä. Se oli suuttunut minuun, itkenyt takiani mustia kyyneleitä ja raapinut ihoni hitaasti riekaleiksi polttavalla höyryllään. Nousin ylös kehtoni kaltereista tukea ja turvaa hakien, sillä korkeimmalla voimallamme ei ollut sitä minulle tarjota. Turvauduin mieluummin tuttuun ja turvalliseen kuin siihen, mikä repi Raamattuni sivut pieneksi silpuksi ja levitti paperin palat ympäri taloani sekä sieluni kulkulaivaa omaan vereeni kasteltuina.

Hienostunein sävelin Jeesukseni saapui luokseni ja kuiskasi minulle viimeinkin ainoan ohjeen elämäni tiellä, jota minun tulisi seurata ikuisesti: "Olet tarpeeksi hullu tekemään mitä tahansa." Silti mietin vielä tänäänkin, tarvitseeko minun hukkua omaan vereeni ollakseni taiteilija, joka levittynein siivin lentää yli vuosien väsymättä kotiaan etsien hyväksyen silti ikävän riehuvan rinnassaan aina katkeraan loppuunsa asti?

Käännyin katsomaan itseäni peilistä, mutta en nähnyt mitään, sillä olin sokea. Pimeys oli tavoittanut minut, vaikka rakastin valoa ja mietin, miksi siltä mieheltä, joka rakasti valoa koko sielustaan, vietiin silmät nähdä ja koskettaa elämää? Hänet tuhottiin yhdessä silmänräpäyksessä kokonaan, sillä hän ei koskaan avannutkaan silmiään uuteen päivään vaan ikuiseen pimeään, labyrintin soihduttomalle tielle vangiksi omaan itseensä ja muistoihinsa. 

Hän on ristiinnaulitun Nasaretilaisen toinen kuva.