Elämä
on täynnä merkityksiä, sanoja ja tekoja, jotka jäävät
huomaamatta meiltä kaikilta. Tuulen painautuessa kiinni fysiikan
lakeja vastustaen auton tuulilasiin, aika elämässämme valuu
hiljalleen etäisyydestä toiseen tiimalasissa. Ylös, alas, aina
joku kääntää tiimalasin toisin päin, mutta se ei pysäytä silti
ajan kulumista, ei pysäytä hiekan siirtymistä ulottuvuudesta
toiseen. Hiekka ei koskaan valu ylös, se menee aina pohjaa kohden,
kunnes lasin toinen puoli on täytetty. Toinen puoli jää aina yhtä
lohduttomasti tyhjäksi, lasin läpi voi nähdä hauraan maailman
heijastuvan sen kaartuvaan pintaan ja sieltä omiin silmiimme.
Näytämme
toisille ihmisille aina vain toisen puolen, näemme maailmasta aina
vain sen toisen puolen, näemme kaiken aina vain toisen lasin
lävitse. Jätämme toiset ihmiset tyhjiksi tai täytämme heidät
vihalla, rakkaudella, tuhansilla sanoillamme. Mikään niistä ei ole
silti täysin merkityksetön asia. Meidän tiimalasimme on joko
täynnä tai tyhjä, edes se toinen puoli. Millaisen tiimalasin me
haluamme? Tyhjän, täyden vai pakolla puolinaisen? Yksikään yritys
ei ole tarpeeksi - tiimalasin toinen puoli pysyy tyhjänä, jossakin
on aukko, joka nujertaa meidät aina takaisin alas, kun vahingossa
kuvittelemme olevamme jotakin liian suurta. Leikkivämme Jumalaa
hänen omassa pelissään.
Itkemme,
mutta huomisen tullessa näytämme muille vain väsyneet, ilmeettömät
kasvot. Kasvot, jotka eivät kerro mitään mistään ulkopuolisille,
ettei kukaan vain pääsisi koskettamaan sinne, missä aaveet uinuvat
untaan ja haaveet tuhoutuvat hiljalleen, jos niitä ei koskaan pääse
käyttämään. Tieto siitä, että aika loppuu pian, nujertaa meidät
pahemmin kuin mikään yhtenäiseksi kasaksi ja puristaa kaiken
lopunkin toivon toiselle puolelle, kunnes toivo katoaa kokonaan.
Sammuu hiljalleen tuulen pyyhkäistessä sen ylitse. Se ei aikaile,
se ei jää kitumaan. Näemme vain savun ja huokaisemme, selkämme
kääntäen. Älä katso silmiin kärsivää.
Silti
aamun tullen kohotamme katseemme peileihimme ja mietimme keitä
olemme. Mietimme, uskallammeko koskaan tavata itseämme oikeassa
valossa. Tavata heikkouksiamme ja vahvuuksiamme hiljaa itsellemme,
opetella elämään sen kanssa, mitä eniten pelkäämme. Sen
vihollisen kanssa, joka hiljaa tuijottaa silmiimme peilistä
takaisin.
Osallistumme
jokaiseen uuteen päiväämme kuin olisimme vain vieraita siellä.
Laaksoissa, puistoissa, kaupungin kaduilla ja oudoissa taloissa,
joita kutsumme kodiksi - seiniksi, jotka turvallisesti pitävät
meistä huolta huonoina hetkinämme.
Hiekka
kiitää tuulilasissa ja elämä silmiemme edessä kuin se olisi jo
ohitse. Emme ehdi elää, pelkäämme koskettaa itseämme yhtä
paljon kuin muita ympärillämme. Pelkomme tekee siltoja meidän
eteemme ja tekee meidät liikuntakyvyttömiksi niin fyysisesti kuin
omassa mielessämmekin. Yhteisessä mielessä, yhteisessä yhteydessä
luonnon, sen ihmisten ja eläinten kanssa, koska olemme niin
persoonallisia omissa mielikuvissamme. Emme käytä hyväksemme sitä,
mikä meillä olisi käytettävissämme ja tarjottimella edessämme,
koska emme vain huomaa, annettu aikamme on niin lyhyt sen
tajuamiseen. Verhoamme itsemme totuuden tieltä niin kauas
todellisuudesta, ettemme edes verhon takaa pysty astumaan askeltakaan
eteenpäin.
Liitymme
lapsen ruumissaattueeseen, kun hän siirtyy ajasta toiseen ja vyöryy
läpi hauraiden väliaitojen, jotka eivät pidättele meitä täällä
enää hetkeäkään pidempään. Liitymme joskus myös onnellisiin
ristiäisiin, mutta omiin juhliimme emme liity. Me olemme vain
vieraita omassa elässämme ja omalle itsellemme. Vieraita sielussa,
siinä talossa, joka meille on annettu. Kodissa, jota emme kodiksi
huomaa emmekä sinä ymmärrä koskaan arvostaa.
Liitymme
tuhansiin tapahtumiin, mutta liitytkö koskaan juhliin, joissa sinä
olet kotonasi omassa kehossasi ja onnellinen, vaikka et olisikaan
saavuttanut koskaan yhtään mitään?
Tarvitseeko sinun?
Tarvitseeko sinun?
