En ole kirjoittanut jälleen pitkään aikaan. Anteeksi.
Siksi minäkin olen aina uskonut, ettei todella oikeasti hyviä ihmisiä löydy maailmasta laisinkaan. Aina joku jättää, mutta ymmärrettyäni paremmin, olen ymmärtänyt ruveta viimeinkin arvostamaan rakkaita ystäviäni ja läheisiäni paljon enemmän. He eivät lähde, vaikka kuinka yrittäisin puskea heitä luotani pois. He eivät jätä minua, josta en koskaan ole osannut olla kiitollinen, koska olen kuvitellut pärjääväni omillani. Näin asiat eivät kuitenkaan siitä huolimatta ole. Vasta viimeaikoina koko elämässäni olen ruvennut luottamaan heihin ja rentoutumaan siitä faktasta, että he pysyvät vaikeinakin aikoina vierelläni.
Olen yrittänyt saada ajatukseni monin tavoin ulos, mutta en ole silti tehnyt elettääkään saadakseni ne nähtäviksenne asti. Olen kirjoittanut varmasti satoja sivuja tekstiä, mutta en ole julkaissut niistä yhtäkään. Täytyy myöntää, ettei tämä ajanjakso ole ollut kaikista luovinta aikaa, jos sitä on ollut olemassakaan.
Kirjoitin luultavasti vuosi sitten postauksen "miten luoda täydellinen parisuhde?" En muista, kuinka hyvin nykyiset ajatukseni sopivat sen aikaisiin mietintöihini. Olen oppinut elämästä vuoden sisään jälleen enemmän kuin koskaan ennen. Koska mielestäni me opimme uutta jokainen päivä elämässämme. Ei kulu yhtäkään hetkeä, ettemmekö ymmärtäisi uusia asioita ja antaisi niiden vaikuttaa elämäämme. Mikäli ihmisten pyydetään olemaan varovaisia sen suhteen, mitä he ajattelevat; vain sen takia, ettet koskaan voi saada sitä mitä päähäsi laitat enää pois.
Nykypäivään katsoessani voin kertoa oppineeni eniten siitä, ettei täydellisyyttä ole olemassa, jos sen epätäydellisyyksiä ei hyväksy. Me tiedämme, ettei täydellisyyttä ole olemassa - joten siksi sellaista ei myöskään kannata odottaa - mutta samaan aikaan me emme ymmärrä vanhaa sanontaa: "Ilman pahaa ei voi olla hyvää." Täydellisyys on aina yhtä epätäydellistä. Täydellisyys on pieniä, hyviä hetkiä elämässänne. Voimme kerätä niistä täydellisen palapelin virheineen, tai olla kokoamatta ja ymmärtää kaiken olevan epätäydellistä. Ja se on meidän omasta asenteestamme kiinni, millaisena kootun palapelin näemme. Kiinnitämmekö huomiota sen pieneen virhekohtiin vai kokonaisuuteen, jossa on paljon enemmänkin kuin vain virheitä toistamiseen.
Siksi olen miettinyt usein myös masentuneiden ajatusten juoksua. Heillä kokonaiskuva on täysin kadoksissa - he eivät pysty näkemään kuin virheitä toistamiseen. Ja vaikka he näkisivät myös hyvät puolet, virheet ovat liian suuria ylitettäviksi asti. Joskus asioiden selvittämiseen tarvitaan pelkästään oma, vakaa halu, mutta loppuosalla sekään ei toimi. Silloin toteamme, että olemme menettäneet kaiken, minkä takia elää, mutta emme huomaa yhtä pientä ääntä pimeässä - täällä on silti aina joku, joka välittää. Aina. Kaikilla on ihminen, joka jaksaa pysyä vierellä, mutta tätä pientä ääntä pimeässä ei useinkaan nähdä lainkaan. Sille ei anneta arvoa. Tämän pieni ääni voi saada jonkun pysymään alitajuntaisesti tolpillaan, mutta sen äänen häviämistä myös odotetaan hartaasti ja pitkään. Joskus se ei siltikään katoa.
Ja miksi? Itse olen todennut, että realistiin pohjaten uskomme maailman olevan läpeensä mätä ja paha. Tosiasia kuitenkin on, että kokonaiskuvaa katsoessa tässäkin asiassa, maailmaan mahtuu hyvää siksi, että siellä on myös pahaakin. Joskus paha saattaa voittaa, mutta silloin on aika keskustella omien demoniemme kanssa, joiden kanssa keskustelemme päivästä toiseen. Hyviä ihmisiä maailmassa riittää, mutta usein hyvien äänet peittyvät pahojen alle täysin, jolloin niitä on lähes mahdoton huomata.
Tätä asiaa paljon tärkeämpää on huomata ne, jotka yrittävät ja palavasti haluavat ymmärtää kaiken mitä ajattelet, vaikka he eivät niin pystyisikään tekemään. Tässäkin asiassa siis pelkkä halu ja usko voittavat oikean ymmärryksen. Koska tässäkin paradoksissa saattaa olla puolensa: Joku voi ymmärtää sinua täydellisesti, mutta ei silti tunne onnellisuutta sinut omistaessaan. Hän voi ymmärtää, mutta ei silti välittää. Ja kumman valitset mieluummin? Ymmärryksen vai välityksen? Kumpi loppupeleissä painaa vaakakupeissamme enemmän?
