Olen herännyt luvattoman monta aamua miettimään ihmisiä. Omaa luonnettani, miten muut näkevät sen ja sitä mitä itse arvostan toisissa ihmisissä. Omasta puolestani horoskooppini kertoo minun olevan ylimielinsenä nähty maailmanparantaja, jonka pitää tehdä päätöksiä muilta kysymättä ja monenlaista arvostelua kestäen, jotta jotain maailman tilanteen hyväksi tapahtuisi hamaassa tulevaisuudessa.
Sanoisin tämän tarinan olevan totta. Koen maailmani idealistisena, mutta samaan aikaan äärettömän realistisena. En ota muiden virheistä oppia, vaan haluan kokeilla itse, koska se on paras tapa sisäistää asia kokonaan. En myöskään ota muiden neuvoja vastaan, koska näen omani parempina. Niin monet sanoisivat tätä ainoastaan itsekkyydeksi, mutta tunnetusti kuljen oman tieni härkäpäisenä eteenpäin ja tanssin oinaan lailla nuoralla. Houkuttelen parhaani mukaan leikkiin myös muut, koska jollekin onnekkaalle on tiedossa lopulta lottopotti perässäni, jos kaikki oikkuiluni ymmärtää sekä jaksaa painaa villaisella, mutta ottaa niistä silti samalla opikseen. Näin itse ainakin asian näen eikä se loppujenlopuksi mielestäni ole verrattavissa täydelliseen itserakkauteen, koska itseään pitää jokatapauksessa rakastaa, jos aikoo rakastaa jotain muutakin. (vrt. useimmiten käyttämääni lauseeseen; "rikkinäinen ihminen ei voi auttaa muita.")
1.
Ja pohjaan ajatukseni täydellisestä itserakkaudesta narsismiin. Tätä osaa emme yleensä juuri suomalaisina nimittäin pahemmin sisäistä. Kaikkien pitäisi mielestämme vähätellä itseään, saavutuksiaan ja onnellisuuttaan. Selän takana paskaa puhuvat ihmiset alkavat kiertää meitä heti, kun satumme heittämään väärän sanan itsestämme johonkin väliin. Kehummepa sitten onnistuneemme tänään meikissämme tai tehneemme hienon taulun omasta mielestämme, jonkun katse vertailee meitä päästä varpaisiin halveksuen. Myöhemmin kuulemme jonkun kuiskaavan, että "katso, miten ruma tuo tyyppi on." Ja sama toistuu sitäkin useammin, mitä enemmän sama henkilö itseään muiden silmissä tavallaan palvoo. Mutta kuka sitten käskee olemaan seinäruusukaan, joka ei ole koskaan tyytyväinen mihinkään? (Ja yleensä tyytymättömyyskään ei ole hyvä asia, joten deal with it.) Kuka käskee ihmisten kertomaan itselleen miten huonoja he ovat kaikessa mitä he tekevät ja miten kamaliksi ihmisiksi he ovat syntyneet? Jälkimmäiselle useinkaan ei edes vain voi mitään.
2.
En kuitenkaan sano, että kateellinen ei saisi olla - mutta tosiasia on, että kateellisuus yleensä myrkyttää paljon enemmän meitä itseämme kuin itse kateellisuuden kohdetta. Kateellisuus peittää näkyvistä kaiken sen, mitä itse olemme saavuttaneet ja tekee meistä muiden ihmisten silmissä heikkoja sekä halveksuttavia, vaikka emme sitä itse niin ajattelisikaan. Koska kaikissa meissä on kuitenkin jotain hyvää, niitä asioita pitäisi arvostaa ennen kuin rupeaa arvostamaan muiden saavuttamia asioita niin paljon, että niiden mollaamisesta tulee elämän päämäärä. Ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että ainakin nykyään olen yrittänyt oppia näkemään kaiken mitä omistan ja sen mitä muilla ei ole. Pelkästään sillä voi välttyä jo monelta vitutuksen ja masennuksen aiheelta, koska huomaa, että aijaa, ei tässä oikeasti kaikki menekään niin paskasti. Onhan se kuitenkin aika alkeispsykologiaa, mutta kuitenkin erittäin tärkeää sellaista eivätkä monet tule koskaan huomaamaan sitä elämässään ennen kuin on liian myöhäistä. Se on jo osasyy siihen, ettemme osaa nauttia mistään mitä saamme. Näemme vain aidan ja vihreyden sen toisella puolella, mutta aidan yli hyppäämisen jälkeen palaamme samaan lähtöpisteeseen missä olimme viimeksikin. Seuraava aita odottaa jo hyppäämisemme vaiheella edessäpäin. Siksi tärkeintä on päästä asioista itsensä kanssa sopusointuun. Sitä asiaa ei voi konkretisoida kuin esineitä ja ihmisiä, joita kyllä maailmassa riittää. Mutta kenenkään elinikä ei riitä siihen, että kävisimme ne kaikki maailman esineet sekä ihmiset läpi, jotta löytäisimme niistä täydellisimmän. Ja kukaan ei kuitenkaan ole koskaan täydellinen, joten etsintähän on täysin turhaa.
3.
Mitä tulee sitten kokonaisvaltaiseen arvostukseen, voisin kertoa itse arvostavani oikeasti ihmisiä, joilla on vahvat mielipiteet, jotka osataan perustella. Jokaisella on tarinansa, joten mielipiteensä ihmisestä pitää rakentaa niiden päälle. Rakastan myös heitä, jotka nauttivat elämästä täysin siemauksin, oli kyseessä mikä tahansa asia. He eivät ota elämää liian vakavasti , koska eivät kuitenkaan tule selviämään siitä hengissä. Tärkeintä on myös nähdä ne pienet asiat jokapäiväisessä elämässään. En koskaan itse osaa noudattaa sitä, mutta joskus havahtuu hetkiin, joina nauttii tuntemattomien hymyistä sekä sateen tuoksusta kesäilmassa. Välillä nauraa kovaan ja äänekkäästi, nauttien siitä ja antaa sen jatkua niin kauan, kunnes syytä nauruun ei enää olekaan, mutta pitää kuitenkin hauskaa siitä huolimatta.Myös yksi arvostuksen kohteistani on ihmisen nautinto elämästä selvänä. Uskallus repäistä ja tehdä asioita muista ihmisistä välittämättä ilman päihteitä on kuin rohkeuden oma elementti. Kuitenkin niidenkin asioiden on hyvä pysyä niissä rajoissa, missä ne eivät lähde hulluuden aroille täydellisesti. Että omaa jonkinlaista moraalia ja pystyy jälkeenpäinkin muistelemaan asiaa erikoisemmin häpeämättä. Jokatapauksessa kuitenkin sanotaan, että maailma avautuu alkoholistille ja narkkarille vasta päihteistä luopumisen jälkeen. Kaiken näkee eri tavalla ja arvostaa muutakin, kuin ennen itseisarvoksi muodostunutta asiaa: näissä tapauksissa viinaa tai huumeita.
Sen päivän avautuminen oli siinä, toivottavasti nautitte.
