Ehkä sinua haukutaan, ehkä sinua kehutaan, ehkä sinua lyödään ja suudellaan, mutta muista silti aina nousta ylös ja pitää silti pääsi ruodussa. Yksi tyttö totesi eräänä päivänä, että hän pelkää ottaa kehuja vastaan, sillä ne voisivat nousta päähän ja hänestä tulisi sen tuloksena hirveä ihmisenä. Joillakin nousee, joillakin ei, mutta kehut pitää aina ottaa vastaan, kun joku niitä sanoo. Ne pitää kirjoittaa ylös. Niitä pitää toistaa mielessään jatkuvasti niin kauan, kun ne muistaa ja niihin vilpittömästi uskoo. Tärkeintä on uskoa - vaikka kehu ei nyt pitäisikään täysin paikkaansa, jonakin päivänä se pitää, jos tarpeeksi niin haluaa.
Maailmassa kaikki hyvä pitää ottaa vastaan ja imeä se itseensä kuin sieni, sillä maailmassa riittää aina enemmän latistajia, haukkujia ja selänkääntäjiä kuin hyviä ja sinuun uskovia ihmisiä. Oma arvonsa pitää tietää ja kantaa kunnialla, tekipä kuka sitten mitä tahansa - se pitää tietää, sisäistää ja ymmärtää. Sillä jokaisella tässä maailmassa on oma arvonsa ja tarkoituksensa. Miltä taivas näyttäisi ilman pilviä? Miltä kuulostaisi puhe ilman tunteita? Millaista olisi elää maailmassa ilman vettä? Millaista olisi, jos elämässä törmäisi vain hyviin ihmisiin ilman pahoja? Kaikella on tarkoituksensa ja vaikutuksensa kaikkeen, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan.
"Onks kukaan kertonut sulle, että jalat pitäis pitää maassa?
Tai ooks koskaan kuullut kenenkään sanovan, et ihmisellä pitäis olla rajat?
Mä oon, kyllästymiseen asti. Onneks oli yks, joka sanoi aivan muuta."
Joskus tekisi mieli vain huutaa ja lannistua, mutta samaan aikaan pitää muistaa, että olipa hetki kuinka epätoivoinen tahansa, niin pitää vain jatkaa eteenpäin. Myrskyn jälkeen on aina pouta ja epätoivoisen hetken jälkeen tulee aina vastaan jotakin hyvää. Loppupeleissä kaikki on itsestä kiinni, vaikka maailma kantaakin vahvoilla käsivarsillaan lapsiaan, jos sen vain antaa kantaa. Jos haluaakin sitten enemmän, niin unelmiinsa pitää uskoa - kuulostivatpahan ne kuinka hölmöiltä sitten tahansa.
En ennen todella uskonut tuohon, kunnes sattumalta yhtenä iltana luin Iltalehden kommenttipalstaa ja löysin siltä miehen, jonka pyysin kaveriksi ihan vain kokeiluksi toisella välityspalvelimella. Aloimme juttelemaan sitten enemmänkin ja kerroin hänelle unelmistani, jotka tuntuivat samaan aikaan niin epätodellisilta kuin päinvastoinkin, lisäten perään niiden olevan "vain typerän tytön juttuja." Mitä hän sitten siihen sanoikaan? Etten todellakaan ollut typerä. Jos haluan todella tuota, minun pitää mennä sitä kohden täysillä, niin se tulee tapahtumaan. Vielä se lisäsi, että minua pitäisi ravistella sen takia, etten itse uskonut omiin unelmiini. Sillä hän uskoi omiinsa ja sai minutkin lopulta uskomaan omiini. Hän oli nähnyt omiensa eteen valtavasti töitä ja työt ovat edelleen puolitiessä, mutta hän on kuitenkin saavuttanut jo jotakin. Joten miksi se ei olisi mahdollista kaikille muillekin? Itse olen kyseiselle herrasmiehelle ikuisesti kiitollinen siitä, että hän antoi minulle mahdollisuuden valita omasta elämästäni - eli uskoa omiin haaveisiini.
Moni sanoi: "Muista, että sulla niin kuin kaikilla rajat on."
Yksi sanoi: "Olet vapaa, tää maailma sulle täysin rajaton."
Myöhemmin olen todennut, että "ei ole olemassa toteutumattomia haaveita vaan haaveita, joita ei ole vielä toteutettu." Toisaalta ei ole väärin myöskään vain haaveilla ihan vain haaveilun takia. Haaveilu on elämän suola ja päiväunissaan kulkevaa ihmistä ei saa ikinä herättää hänen haaveiluistaan. Lupa haaveiluun säästää monesti katkeroitumiselta ja huonoilta fiiliksiltä, sillä silloin kaiken huononkin keskelle jää vielä jotakin mitä tavoitella, ajatella ja minkä varaan jättää oman tarkoituksensa. Aina on jotain, mitä kohden tavoitella. Jokaisella on oma juttunsa ja kukaan muu ei voi sanoa sinulle, että unelmasi ovat hölmöjä tai turhia - et edes sinä itse. Jos oikeasti haluat jotain, usko voi siirtää jopa vuoria. Saat sen mitä haluat kunhan jaksat nähdä töitä sen eteen. Tähänkin voisi käyttää sitä samaa vanhaa sitaattia: "The master has failed more times than the beginner has even tried." Usko siis itseesi ja unelmiisi täysillä! Tee niiden eteen jotain! Anna mennä, olet vapaa! Tämä on sinun elämäsi ja tilaisuutesi eikä toista välttämättä koskaan tule, joten käytä se hyväksesi murehtimisen sijaan, koska vain murehtiminen kaikesta voi olla ainut esteesi. Eikä sekään silti tarkoita, etteikö murehtimisesta voisi päästä koskaan eroon. Kaikki on mahdollista. Tänään, huomenna ja ylihuomenna. Siksi kannattaakin aloittaa jo tänään eikä lykätä aloittamisesta ikuisesti huomiseen.
Se kaikki on kiinni sinusta itsestäsi.
Haluatko vai et toteuttaa unelmasi? Haluat. Olen varma, että haluat. Kaikki haluavat ja jos eivät, niin kaikkien ainakin pitäisi haluta. Myös sinunkin.
"Et saa periks antaa, vaikka menis pieleen.
Elämä ei aina seuraa suunnitelmaa.
Toiset ei voi sitä päättää missä sun rajat on -
aidat on vaan hämäystä, maailma on rajaton."
Mariska - Rajaton
lauantai 19. joulukuuta 2015
torstai 17. joulukuuta 2015
"You cannot protect yourself from sadness without protecting yourself from happiness." — Jonathan Safran Foer
On aika yrittää kirjoittaa. Olen koko elämäni riippunut ihmisten ryysyissä viimeiseen asti, mutta samalla myös työntänyt heitä pois siihen asti, kun he eivät ole jaksaneet enää välittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Sanotaan, että kaikista mukavimmallakin ihmisellä on aina rajansa, joten heitä ei pidä testata - kaikista mukavinkin kyllästyy aina lopulta, jos ei saa mukavuudestaan mitään takaisin.
En voi sanoa, että olisin oppinut jo läksyni, mutta olen oppinut, että käytöksessäni jonkin pitää muuttua, sillä en halua olla onneton lopunikääni. Olen lukenut valtavasti kirjallisuutta kuten psykologiaa mielenterveydestä, tutkimuksia yksinäisyydestä ja viimeisin hankitani on ollut Kimmo Takasen Tunnelukkokirja. Se on valaissut elämässäni paljon siitä, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyn. Ja tiedän, että yritän suojella itseäni suruilta sekä myös onnelta vain sen takia, etten jäisi yksin. Mitä silloin käy? No, sitä jää yksin. Jos ei fyysisesti, niin vähintäänkin henkisesti. Silloin on aivan samatekevää mitä kukaan sanoo, tekee tai antaa - se on samantekevää, jos sitä ei ota itse vastaan. Ja ihminen ottaa vastaan vain sen rakkauden, mitä se kokee ansaitsevansa. Eli silloin se ei ota vastaan oikeastaan mitään, rakastipa kuka vain kuinka paljon tahansa.
Tältäkö tuntuu, kun näön menettää?
Katosi värit, nyt on vain pimeää
Kuin unissa koittaa huutaa
Ei oo ääntä ilman kuulijaa
Olen saanut elämässäni paljon hyviä asioita ja olen ollut niistä kiitollinen, mutta en silti tarpeeksi vilpittömästi onnellinen. Onni ei ole koskaan tehnyt rintaani pesää ja sen kerran, kun se olisi voinut tehdä, pelkäsin tulevaa halvaantuakseni asti. En antanut itsestäni ulos edes viidesosaa sen takia, koska pelkäsin menettäväni sen pian kuitenkin. Mikä loistava noidankehä siihen, että juuri pahin uhkakuva toteutuu silloin, kun sitä vähiten haluaisi, sillä itse antaa kehän päättyä siihen pisteeseen. Sitä ei edes huomaa itse, mutta mitä enemmän suojelee itseään tunnemyrskyiltä, sitä enemmän suojelee myös toista ihmistä tunteiden osoitukselta ja jättää toisen tyhjäksi sekä kylmäksi- vaikka hekään eivät itse tajuaisi sitä. Minulle on usein suhteen jälkeen sanottu, että olen ollut heille kultaisin nainen ikinä ja ikävä on jäänyt painamaan rintaan vielä vuosien jälkeenkin, mutta he eivät ole silti kestäneet sitä miten yksinäiseksi olen aina itseni tuntenut. Olen rakastanut heitä enemmän kuin kukaan ja niin paljon, että heitä on pelottanut se rakkauden määrä, jonka olen heille antanut. Useimmiten se ei kuitenkaan riitä, että on aina vierellä hädän hedellä lohduttamassa, tuo kukkasia ja kirjoittaa lukuisia kirjeitä - toinen ihminen tarvitsee lähelleen toisen ihmisen henkisellä tasolla, mitä en ole koskaan pystynyt pelkojeni takia antamaan.
Ehkä elämä on sotkuhetkiä
Pitäs irti päästää kun ne on mennyttä
Sä et tarvii mua enää mihinkään
Haluaisin sua lyödä, muttet tunne mitään
Ihmissuhde ei toimi, jos molemmille ei anneta aseita satuttamiseen. Kenelle tahansa aseita ei kannata antaa, mutta se tarkoittaakin sitä, että aseet annetaan yleensä ihmiselle, jonka ei uskota ikinä satuttavan millään tavalla. Todellisuudessa kaikki ihmiset satuttavat toisiaan jollain tavalla, olipa ihminen kuinka lähellä tai kaukana, mutta täysin ehjää ihmissuhdetta ei ole olemassa. Jos on, se on vain iso valhe ja oletuksena sattuu huomattavasti enemmän sitten jossakin vaiheessa, jos uskotaan, ettei toinen voisi ikinä millään tavalla satuttaa. Aina sattuu. On eriasia, miten asiaa käsitellään. Jos sulkee itsensä kaikelta mahdolliselta satuttavalta, sulkee itsensä myös kaikelta mahdolliselta hyvältä. Ei ole olemassa toista ilman toista ja ne kaksi vain täydentävät toisiaan.
Ei ole olemassa myöskään sellaista täydellistä ihmistä, joka aina muutamassa päivässä tai tunnissa selviäisi täydellisesti mistä tahansa kriisistä. Elämän vaikeimpia asioita on pyytää apua, mutta apua kannattaa aina pyytää ja ottaa vastaan, jos hätä on todellista. Ei ole olemassa ihmistä, joka ei koskaan sortuisi, sillä suru on normaali reagointitapa ja se on täysin okei. Kaikkien elämään kuuluisi kuulua surua sekä iloa samalla tavalla. Toiset ottavat vastaan vain toisen puolen ja toiset eivät tunnu ottavan mitään - ja yksinäisyys on tutkitusta vaarallisempaa kuin syöpä. On harmi, että ihmiset eivät ymmärrä aiheuttavansa sitä itse itselleen ja syyttävät siitä muita, ajaen loputkin ihmiset ympäriltään pois joko takertumalla tai sanomalla sen vanhan kliseen aina hädän hetkellä "kyllä mä pärjään." Ei aina voi eikä tarvitsekaan pärjätä eikä ainakaan yksin, usko pois. Kukaan ei ole supermies eikä supernainen, jokainen on vain hauras ihminen, mutta kukaan ei voi tietää kuinka vahva todella voi olla ennen kuin on pakko olla vahvempi kuin koskaan ennen on ollut. Se ei kuitenkaan tule sillä, ettei tunteitaan koskaan käsittele eikä koskaan ole iloinen eikä surullinenkaan. Kyse on pitkälti siitä kuinka omia tunteitaan käsittelee, kuinka paljon apua itselleen sallii ja kuinka usein sitä ymmärtää muilta pyytää - ihminen on loppupeleissä laumasielu ja sellainen olento ei tule koskaan pärjäämään ilman laumaansa.
Oot luodinkestävää, oon aseeton sun edessä
Mut tarviin sun silmiä, vaikket nää mua niillä enää
Kuulin jo 10-vuotiaana ystävältäni aforismin: "Yksin on kiva olla, mutta yksinäinen ei ole kiva olla." Se auttoi minua pääsemään elämässä alkuun, sillä olen tähän päivään asti ajatellut lämpimästi ystäväni sanoja aina, kun olen yrittänyt paeta porukoista pois ja työntää ystäviänikin luotani pois. Luojan kiitos, he eivät kuitenkaan ole viereltäni koskaan lähteneet ja voisinpa tähänkin muutaman kyyneleen nyt taas valuuttaa, sillä en osaa varmaan ikinä myöntää edes itselleni miten paljon se on henkilökohtaisesti merkinnyt. Typeräksi ja itsekkääksi pässinpääksi itseäni sanoisin, kun aina tarvitsee olla sarvet ojossa johonkin suuntaan valmiina lävistämään viimeisenkin apua tarjoavan. Sillä aina se sama lause kuuluu, kun joku tulee pitämään olkapäästä kiinni surullisena: "Painu helvettiin - pärjään kyllä, mutta en todellakaan tarvitse apuasi. Lopeta." Samoin Chisu laulussaan Vapaa ja yksinäinen laulaa, että "ja musta tuli vapaa - mutta joku sarvipäinen lisäs sinne -äinen, ja musta tuli vapaa ja yksinäinen."
Samat kädet, samat kasvot, eri mieli - ootko se vielä sä?
Eri mieli ... Ootko se sä?
Mutta ei parannus koskaan lähde muista vaan itsestä. Se pitää ymmärtää itse, mikä omassa toiminnassa mättää ja miksi kaikki lähtevät, vaikka yrittäisi omalla toiminnallaan juuri pitää kaikki lähellään löysässä hirressä.
Joten rakkautta jokaiseen maailmankolkkaan ja toivottavasti tekstistä oli apua jollekin, että joojoo, muistakaa nyt olla ystävällisiä kaikki toisillenne ja pyytää sitä apua. Heittäkää kommentit muihin välityspalvelimiin (blogin kommenttiboksi ei toimi!)
Hyvää joulua kaikille melkein yksinäisille sieluille.
Pikkulainaukset tekstin välissä ovat muuten Sannin kappaleesta Luodinkestävää.
En voi sanoa, että olisin oppinut jo läksyni, mutta olen oppinut, että käytöksessäni jonkin pitää muuttua, sillä en halua olla onneton lopunikääni. Olen lukenut valtavasti kirjallisuutta kuten psykologiaa mielenterveydestä, tutkimuksia yksinäisyydestä ja viimeisin hankitani on ollut Kimmo Takasen Tunnelukkokirja. Se on valaissut elämässäni paljon siitä, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyn. Ja tiedän, että yritän suojella itseäni suruilta sekä myös onnelta vain sen takia, etten jäisi yksin. Mitä silloin käy? No, sitä jää yksin. Jos ei fyysisesti, niin vähintäänkin henkisesti. Silloin on aivan samatekevää mitä kukaan sanoo, tekee tai antaa - se on samantekevää, jos sitä ei ota itse vastaan. Ja ihminen ottaa vastaan vain sen rakkauden, mitä se kokee ansaitsevansa. Eli silloin se ei ota vastaan oikeastaan mitään, rakastipa kuka vain kuinka paljon tahansa.
Tältäkö tuntuu, kun näön menettää?
Katosi värit, nyt on vain pimeää
Kuin unissa koittaa huutaa
Ei oo ääntä ilman kuulijaa
Olen saanut elämässäni paljon hyviä asioita ja olen ollut niistä kiitollinen, mutta en silti tarpeeksi vilpittömästi onnellinen. Onni ei ole koskaan tehnyt rintaani pesää ja sen kerran, kun se olisi voinut tehdä, pelkäsin tulevaa halvaantuakseni asti. En antanut itsestäni ulos edes viidesosaa sen takia, koska pelkäsin menettäväni sen pian kuitenkin. Mikä loistava noidankehä siihen, että juuri pahin uhkakuva toteutuu silloin, kun sitä vähiten haluaisi, sillä itse antaa kehän päättyä siihen pisteeseen. Sitä ei edes huomaa itse, mutta mitä enemmän suojelee itseään tunnemyrskyiltä, sitä enemmän suojelee myös toista ihmistä tunteiden osoitukselta ja jättää toisen tyhjäksi sekä kylmäksi- vaikka hekään eivät itse tajuaisi sitä. Minulle on usein suhteen jälkeen sanottu, että olen ollut heille kultaisin nainen ikinä ja ikävä on jäänyt painamaan rintaan vielä vuosien jälkeenkin, mutta he eivät ole silti kestäneet sitä miten yksinäiseksi olen aina itseni tuntenut. Olen rakastanut heitä enemmän kuin kukaan ja niin paljon, että heitä on pelottanut se rakkauden määrä, jonka olen heille antanut. Useimmiten se ei kuitenkaan riitä, että on aina vierellä hädän hedellä lohduttamassa, tuo kukkasia ja kirjoittaa lukuisia kirjeitä - toinen ihminen tarvitsee lähelleen toisen ihmisen henkisellä tasolla, mitä en ole koskaan pystynyt pelkojeni takia antamaan.
Ehkä elämä on sotkuhetkiä
Pitäs irti päästää kun ne on mennyttä
Sä et tarvii mua enää mihinkään
Haluaisin sua lyödä, muttet tunne mitään
Ihmissuhde ei toimi, jos molemmille ei anneta aseita satuttamiseen. Kenelle tahansa aseita ei kannata antaa, mutta se tarkoittaakin sitä, että aseet annetaan yleensä ihmiselle, jonka ei uskota ikinä satuttavan millään tavalla. Todellisuudessa kaikki ihmiset satuttavat toisiaan jollain tavalla, olipa ihminen kuinka lähellä tai kaukana, mutta täysin ehjää ihmissuhdetta ei ole olemassa. Jos on, se on vain iso valhe ja oletuksena sattuu huomattavasti enemmän sitten jossakin vaiheessa, jos uskotaan, ettei toinen voisi ikinä millään tavalla satuttaa. Aina sattuu. On eriasia, miten asiaa käsitellään. Jos sulkee itsensä kaikelta mahdolliselta satuttavalta, sulkee itsensä myös kaikelta mahdolliselta hyvältä. Ei ole olemassa toista ilman toista ja ne kaksi vain täydentävät toisiaan.
Ei ole olemassa myöskään sellaista täydellistä ihmistä, joka aina muutamassa päivässä tai tunnissa selviäisi täydellisesti mistä tahansa kriisistä. Elämän vaikeimpia asioita on pyytää apua, mutta apua kannattaa aina pyytää ja ottaa vastaan, jos hätä on todellista. Ei ole olemassa ihmistä, joka ei koskaan sortuisi, sillä suru on normaali reagointitapa ja se on täysin okei. Kaikkien elämään kuuluisi kuulua surua sekä iloa samalla tavalla. Toiset ottavat vastaan vain toisen puolen ja toiset eivät tunnu ottavan mitään - ja yksinäisyys on tutkitusta vaarallisempaa kuin syöpä. On harmi, että ihmiset eivät ymmärrä aiheuttavansa sitä itse itselleen ja syyttävät siitä muita, ajaen loputkin ihmiset ympäriltään pois joko takertumalla tai sanomalla sen vanhan kliseen aina hädän hetkellä "kyllä mä pärjään." Ei aina voi eikä tarvitsekaan pärjätä eikä ainakaan yksin, usko pois. Kukaan ei ole supermies eikä supernainen, jokainen on vain hauras ihminen, mutta kukaan ei voi tietää kuinka vahva todella voi olla ennen kuin on pakko olla vahvempi kuin koskaan ennen on ollut. Se ei kuitenkaan tule sillä, ettei tunteitaan koskaan käsittele eikä koskaan ole iloinen eikä surullinenkaan. Kyse on pitkälti siitä kuinka omia tunteitaan käsittelee, kuinka paljon apua itselleen sallii ja kuinka usein sitä ymmärtää muilta pyytää - ihminen on loppupeleissä laumasielu ja sellainen olento ei tule koskaan pärjäämään ilman laumaansa.
Oot luodinkestävää, oon aseeton sun edessä
Mut tarviin sun silmiä, vaikket nää mua niillä enää
Kuulin jo 10-vuotiaana ystävältäni aforismin: "Yksin on kiva olla, mutta yksinäinen ei ole kiva olla." Se auttoi minua pääsemään elämässä alkuun, sillä olen tähän päivään asti ajatellut lämpimästi ystäväni sanoja aina, kun olen yrittänyt paeta porukoista pois ja työntää ystäviänikin luotani pois. Luojan kiitos, he eivät kuitenkaan ole viereltäni koskaan lähteneet ja voisinpa tähänkin muutaman kyyneleen nyt taas valuuttaa, sillä en osaa varmaan ikinä myöntää edes itselleni miten paljon se on henkilökohtaisesti merkinnyt. Typeräksi ja itsekkääksi pässinpääksi itseäni sanoisin, kun aina tarvitsee olla sarvet ojossa johonkin suuntaan valmiina lävistämään viimeisenkin apua tarjoavan. Sillä aina se sama lause kuuluu, kun joku tulee pitämään olkapäästä kiinni surullisena: "Painu helvettiin - pärjään kyllä, mutta en todellakaan tarvitse apuasi. Lopeta." Samoin Chisu laulussaan Vapaa ja yksinäinen laulaa, että "ja musta tuli vapaa - mutta joku sarvipäinen lisäs sinne -äinen, ja musta tuli vapaa ja yksinäinen."
Samat kädet, samat kasvot, eri mieli - ootko se vielä sä?
Eri mieli ... Ootko se sä?
Mutta ei parannus koskaan lähde muista vaan itsestä. Se pitää ymmärtää itse, mikä omassa toiminnassa mättää ja miksi kaikki lähtevät, vaikka yrittäisi omalla toiminnallaan juuri pitää kaikki lähellään löysässä hirressä.
Joten rakkautta jokaiseen maailmankolkkaan ja toivottavasti tekstistä oli apua jollekin, että joojoo, muistakaa nyt olla ystävällisiä kaikki toisillenne ja pyytää sitä apua. Heittäkää kommentit muihin välityspalvelimiin (blogin kommenttiboksi ei toimi!)
Hyvää joulua kaikille melkein yksinäisille sieluille.
Pikkulainaukset tekstin välissä ovat muuten Sannin kappaleesta Luodinkestävää.
torstai 29. lokakuuta 2015
Bohemian princess without a real identity
Sillä nimityksellä ymmärsin kutsuvan itseäni. Prinsessa, jolla on niin paljon näytettävää, mutta samaan aikaan ei yhtään mitään, mitä itsestään muille näyttää.
Syksy on pitkällä ja lintujen siiveniskut paukauttavat sieluni melkein ulos ruumiistani. Mitätöivät henkisyyteni ja tekevät minusta narrin, jonka silmäniskut ovat tyhjää täynnä. Silti samaan aikaan ne silmät kertovat yhden silmäniskun aikana ne kaikki tuhannet asiat, joita kukaan ei koskaan tule niiden takana olevasta henkisyydestä ymmärtämään.
Tuhannen surullisen tarinan silmät, ne sanovat. Silmät, jotka kantavat mustaa yön kultaa mukanaan päivästä toiseen ja vuodesta toiseen, kunnes mustaksi päältä maalattu kulta itketään kristallisina kyynelinä höyhenten peittämille siiville. Tuhat melankolista yötä ja satoja valmiiksi jo päältänaurettuja kohtauksia. Elämä on sellainen, villihevoset juoksevat preerioilla harja hulmuten aina katkeraan vankeuteensa asti. Sudet ulvovat kuin käärmeet sihisevät korviemme juuressa. Pelkäämme susia, jotka ovat samanlaisia laumaeläimiä kuin mekin - suojelevat omaansa henkensä edestä. Yksinäisiä kulkijoita, jolla on vain oma itsensä autettavanaan ja silti lauma ympärillään, mitä ne katsovat uteliain silmin, saamatta silti mitään muuta irti muista kuin kasan valtataisteluja, ahneutta ja utopiaa. Utopiaa, jonka varjossa jokainen eläinlajin edustajista kohtelee kaltaisiaan huonosti saavuttaakseen jotain, mitä he eivät saa täältä kuollessaan koskaan mukaansa. Ne eivät yritä tulla koskaan toimeen keskenään, ne vain yrittävät alistaa toisiaan ja syövät toisensa hengiltä lopulta henkisesti tai fyysisesti, koska eivät saa kaipaamaansa ja haluamaansa arvostusta lajitovereiltaan. Lajitovereiltaan, jotka ne näkevät vihollisina toisilleen, vaikka jonkinlainen tasapaino ja sopu olisikin silminnähden saavutettu. Silmät eivät silti todista vielä mitään oikeaksi eivätkä vääräksi, ne vain näkevät sen mitä tahtovat nähdä ja aivot tulkitsevat loput niin kuin ne itse haluavat sen tulkita - kukin omalla tavallaan, mutta silti aina yhtä itsekkäällä tavalla.
Jokainen eläin uskoo todeksi sen mitä näkee, mutta yksikään eläin ei pysty näkemään ilmaa, jonka niin kovin väitetään pitävän olennot ja eläimet elossa. Millaisia arvioita ja mielipiteitä ihminen koskaan pystyykään totuudeksi väittämään, arvioina ne elämästä silti pysyvät. Lennän matalalla siipieni kanssa ja tutkin näitä arvioita kaikilta näkökulmilta, jotta saisin niistä silmissäni todenmukaisia kuvitelmia aikaiseksi. Lennän yläpuolella ja luon mielessäni kuvioita, joita en pääse koskaan toteuttamaan. Tuhansia sellaisia kuvia, joissa voisin itseni nähdä, mutta koskaan en ota eteenpäin sitä ratkaisevaa askelta. Liian monet polut heittelevät varjoja minua huutaen niille teille, joita milloinkin kuljen. Jokainen ovi on liian tiukka tai kokonaan rikki. Kokonaan rikkinäisestä lävitse en silti lennä, ne voisivat tehdä siipiini lähtemättömiä arpia. Arpia, joita en pystyisi yksin korjaamaan. Linnun lailla itsenäisen olennon on silti vaikea kulkea taivaalla, kun sen tulee lentää vahingollisista tapaturmista huolimatta, ettei sen kimppuun hyökätä tai sen henkisyyttä syödä irstaan, kuuman lihan mukana viattoman veren valuessa sellaisen olennon suupielistä, jonka tarkoituksena on vain harjoittaa omia mielitekojaan todellisuudessa. Ilman mieltä, joka voisi tehdä siitä hyvän ja epäileväisen olennon sen tekojen suhteen. Ehkä ihminen on eläin, joka tekee siitä ihmisen kyseenalaistamisen kautta, mutta kyseenalaistaminen itsessään tekee sen elämästä tyhjää ja mutkattoman monimutkaista. Mitään ei voi sanoa ilman sellaisia sanoja, jotka tekevät mustan aukon kaikesta tutkitusta ja ennen nähdystä. Väittelemisen olematon mahdollisuus tekee sen vihaiseksi, sanat turhiksi ja mietteet kiertäväksi kehäksi, joka kelautuu kerta toisensa jälkeen lohduttomasti takaisin omaan syntymävaiheeseensa.
Prinsessa ilman identiteettiä on ihminen, joka luo mielensä erilaisista maailmoista ja uskoo vain siihen, jonka itse luo, ei mihinkään muuhun. Se kulkee tietä, jonka se luo omilla käsillään ja silmillään, eikä kukaan muu pääse jo luomallaan siihen vaikuttamaan. Se uskoo itseensä, mutta muihin uskominen tekisi siitä täyden, ei vain puoliksi valmiin kokonaisuuden ja imaisisi ajatuksien mustaan aukkoon kaikkea sitä, mitä hän on jo eläessään ehtinyt luomaan. Taiteilija ei kopioi eikä muotoile, se varastaa muiden ideat. Ilman muiden ideoita uusi idea on idea, jota kukaan muu ei koskaan tule ymmärtämään - ja muiden hyväksyntä on tässä yhtälössä vain hauras peili, jonka voi rikkoa milloin tahansa palasiksi sitä halutessaan. Peilin rikkoutuminen lisää epäonnisia vuosia ajatuksen tasolla, joita olisi edessä todellisuudessa jo muutenkin odottamassa vain ottajaansa ja tekemässä kenen tahansa sylistä kylmää, huurteista asfalttia.
Asfaltti rikkoutuu ja halkeilee aina sitä mukaan, mitä enemmän sillä kuljetaan. Liian nopeasti tai liian hitaasti, se rikkoutuu kuitenkin kuten eläimen ja ihmisen kehokin hajoaa hiljalleen maahan, muuttuu tuhkaksi ja tulee yhdeksi alkuaineiden kanssa, joista se on jo kerran tehty. Henkisyys liittyy sen sijaan ikuisiin tanssiaisiin, jotka vainoavat eläviä ja kuolleita omassa ulottuuvudessaan niin pitkään, kunnes niiden tarkoitusta ei enää ymmärretä tai tiedetä. Tiedottomuus ja ymmärtämättömyys on niiden onnettomuudeksi ikuista, suojatonta epävarmuutta sekä asioiden katujyränä se tuleekin pysymään ajasta toiseen siirryttäessä.
Prinsessa odottaa vuoroaan, kunnes se hukkuu omien kysymyksiensä alle ja ajautuu vuoroveden noustessa kauaksi rannasta itse sitä huomaamattaan. Prinsessan vuoro tulee tuskin koskaan, mutta se hyväksyy sen osana henkisyyttään. Prinsessan elämä on yhtä odottamista ja asioiden käsittelyä.
Niin tasavertainen kuin se onkin arvonimestään huolimatta kaiken sen kanssa, mikä sitä milloinkin ympäröi. Tasavertaisuus tekee siitä yhtä arvottoman kuin se on aina ollutkin. Lohduttoman Anastasian ja levottoman vanhan sielun.
Vanhan sielun, joka jo syntyessään miettii, miksi sen piti saada taito ajatella yhtään mitään.
Syksy on pitkällä ja lintujen siiveniskut paukauttavat sieluni melkein ulos ruumiistani. Mitätöivät henkisyyteni ja tekevät minusta narrin, jonka silmäniskut ovat tyhjää täynnä. Silti samaan aikaan ne silmät kertovat yhden silmäniskun aikana ne kaikki tuhannet asiat, joita kukaan ei koskaan tule niiden takana olevasta henkisyydestä ymmärtämään.
Tuhannen surullisen tarinan silmät, ne sanovat. Silmät, jotka kantavat mustaa yön kultaa mukanaan päivästä toiseen ja vuodesta toiseen, kunnes mustaksi päältä maalattu kulta itketään kristallisina kyynelinä höyhenten peittämille siiville. Tuhat melankolista yötä ja satoja valmiiksi jo päältänaurettuja kohtauksia. Elämä on sellainen, villihevoset juoksevat preerioilla harja hulmuten aina katkeraan vankeuteensa asti. Sudet ulvovat kuin käärmeet sihisevät korviemme juuressa. Pelkäämme susia, jotka ovat samanlaisia laumaeläimiä kuin mekin - suojelevat omaansa henkensä edestä. Yksinäisiä kulkijoita, jolla on vain oma itsensä autettavanaan ja silti lauma ympärillään, mitä ne katsovat uteliain silmin, saamatta silti mitään muuta irti muista kuin kasan valtataisteluja, ahneutta ja utopiaa. Utopiaa, jonka varjossa jokainen eläinlajin edustajista kohtelee kaltaisiaan huonosti saavuttaakseen jotain, mitä he eivät saa täältä kuollessaan koskaan mukaansa. Ne eivät yritä tulla koskaan toimeen keskenään, ne vain yrittävät alistaa toisiaan ja syövät toisensa hengiltä lopulta henkisesti tai fyysisesti, koska eivät saa kaipaamaansa ja haluamaansa arvostusta lajitovereiltaan. Lajitovereiltaan, jotka ne näkevät vihollisina toisilleen, vaikka jonkinlainen tasapaino ja sopu olisikin silminnähden saavutettu. Silmät eivät silti todista vielä mitään oikeaksi eivätkä vääräksi, ne vain näkevät sen mitä tahtovat nähdä ja aivot tulkitsevat loput niin kuin ne itse haluavat sen tulkita - kukin omalla tavallaan, mutta silti aina yhtä itsekkäällä tavalla.
Jokainen eläin uskoo todeksi sen mitä näkee, mutta yksikään eläin ei pysty näkemään ilmaa, jonka niin kovin väitetään pitävän olennot ja eläimet elossa. Millaisia arvioita ja mielipiteitä ihminen koskaan pystyykään totuudeksi väittämään, arvioina ne elämästä silti pysyvät. Lennän matalalla siipieni kanssa ja tutkin näitä arvioita kaikilta näkökulmilta, jotta saisin niistä silmissäni todenmukaisia kuvitelmia aikaiseksi. Lennän yläpuolella ja luon mielessäni kuvioita, joita en pääse koskaan toteuttamaan. Tuhansia sellaisia kuvia, joissa voisin itseni nähdä, mutta koskaan en ota eteenpäin sitä ratkaisevaa askelta. Liian monet polut heittelevät varjoja minua huutaen niille teille, joita milloinkin kuljen. Jokainen ovi on liian tiukka tai kokonaan rikki. Kokonaan rikkinäisestä lävitse en silti lennä, ne voisivat tehdä siipiini lähtemättömiä arpia. Arpia, joita en pystyisi yksin korjaamaan. Linnun lailla itsenäisen olennon on silti vaikea kulkea taivaalla, kun sen tulee lentää vahingollisista tapaturmista huolimatta, ettei sen kimppuun hyökätä tai sen henkisyyttä syödä irstaan, kuuman lihan mukana viattoman veren valuessa sellaisen olennon suupielistä, jonka tarkoituksena on vain harjoittaa omia mielitekojaan todellisuudessa. Ilman mieltä, joka voisi tehdä siitä hyvän ja epäileväisen olennon sen tekojen suhteen. Ehkä ihminen on eläin, joka tekee siitä ihmisen kyseenalaistamisen kautta, mutta kyseenalaistaminen itsessään tekee sen elämästä tyhjää ja mutkattoman monimutkaista. Mitään ei voi sanoa ilman sellaisia sanoja, jotka tekevät mustan aukon kaikesta tutkitusta ja ennen nähdystä. Väittelemisen olematon mahdollisuus tekee sen vihaiseksi, sanat turhiksi ja mietteet kiertäväksi kehäksi, joka kelautuu kerta toisensa jälkeen lohduttomasti takaisin omaan syntymävaiheeseensa.
Prinsessa ilman identiteettiä on ihminen, joka luo mielensä erilaisista maailmoista ja uskoo vain siihen, jonka itse luo, ei mihinkään muuhun. Se kulkee tietä, jonka se luo omilla käsillään ja silmillään, eikä kukaan muu pääse jo luomallaan siihen vaikuttamaan. Se uskoo itseensä, mutta muihin uskominen tekisi siitä täyden, ei vain puoliksi valmiin kokonaisuuden ja imaisisi ajatuksien mustaan aukkoon kaikkea sitä, mitä hän on jo eläessään ehtinyt luomaan. Taiteilija ei kopioi eikä muotoile, se varastaa muiden ideat. Ilman muiden ideoita uusi idea on idea, jota kukaan muu ei koskaan tule ymmärtämään - ja muiden hyväksyntä on tässä yhtälössä vain hauras peili, jonka voi rikkoa milloin tahansa palasiksi sitä halutessaan. Peilin rikkoutuminen lisää epäonnisia vuosia ajatuksen tasolla, joita olisi edessä todellisuudessa jo muutenkin odottamassa vain ottajaansa ja tekemässä kenen tahansa sylistä kylmää, huurteista asfalttia.
Asfaltti rikkoutuu ja halkeilee aina sitä mukaan, mitä enemmän sillä kuljetaan. Liian nopeasti tai liian hitaasti, se rikkoutuu kuitenkin kuten eläimen ja ihmisen kehokin hajoaa hiljalleen maahan, muuttuu tuhkaksi ja tulee yhdeksi alkuaineiden kanssa, joista se on jo kerran tehty. Henkisyys liittyy sen sijaan ikuisiin tanssiaisiin, jotka vainoavat eläviä ja kuolleita omassa ulottuuvudessaan niin pitkään, kunnes niiden tarkoitusta ei enää ymmärretä tai tiedetä. Tiedottomuus ja ymmärtämättömyys on niiden onnettomuudeksi ikuista, suojatonta epävarmuutta sekä asioiden katujyränä se tuleekin pysymään ajasta toiseen siirryttäessä.
Prinsessa odottaa vuoroaan, kunnes se hukkuu omien kysymyksiensä alle ja ajautuu vuoroveden noustessa kauaksi rannasta itse sitä huomaamattaan. Prinsessan vuoro tulee tuskin koskaan, mutta se hyväksyy sen osana henkisyyttään. Prinsessan elämä on yhtä odottamista ja asioiden käsittelyä.
Niin tasavertainen kuin se onkin arvonimestään huolimatta kaiken sen kanssa, mikä sitä milloinkin ympäröi. Tasavertaisuus tekee siitä yhtä arvottoman kuin se on aina ollutkin. Lohduttoman Anastasian ja levottoman vanhan sielun.
Vanhan sielun, joka jo syntyessään miettii, miksi sen piti saada taito ajatella yhtään mitään.
torstai 26. maaliskuuta 2015
Kunnioita hänen rajojaan
Tiedän, että haluat vain auttaa.
Mutta ei kannata puuttua elämään,
jota ei ole itse elänyt.
Eikä tunteisiin,
joita ei ole itse tuntenut.
Joskus ihmisen pitää vain antaa selvitä omillaan.
Ja kunnioittaa hänen rajojaan, kun hän sanoo avullesi ei kiitos.
Opin siitä paljon tänään.
Mutta ei kannata puuttua elämään,
jota ei ole itse elänyt.
Eikä tunteisiin,
joita ei ole itse tuntenut.
Joskus ihmisen pitää vain antaa selvitä omillaan.
Ja kunnioittaa hänen rajojaan, kun hän sanoo avullesi ei kiitos.
Opin siitä paljon tänään.
tiistai 24. maaliskuuta 2015
Rakastan sinua kuin Hannibal
Rakastan sinua kuin Hannibal
Tapaan sinut vankisairaalassa
Minulla on maski kasvoillani
Ja sinulla on sievät sääret
Olet kuin sihteeri,
toimit apunani murhasuunnitelmassa
Kehun irstain huulin sinua
Kerron epämiellyttävän totuuden lapsuudestasi
Yrität saada selville minne olen menossa seuraavaksi
En voi kertoa määränpäätäni
Estäisit minua vain lunastamasta vapauttani
Toverini pukeutuu muiden nahkoihin
Kasvattaa kotiloituneita perhosia
Upottaa niitä naisten suihin
Viiltää auki ensin kaulan
Pistää tiukasti käsirautoihin
Leikin loputtua passittaa joen uomiin
Sievä sihteerini, fiksu ja älykäs
Typerine ja taipuvine olkinukkeineen
Olet päässyt lähelle
Kaikkitietävät silmäni huijaavat harhapoluille
Takaisin vääräuskoisten keskuuteen
Beethovenin suurimman sinfonian soidessa
Loihdin sulkakynästä avaimen paratiisiin
Syön papuja yhden tai viisi
Löydän euforiaa jokaisesta haarukallisesta
Syön fiksuuden sisuksiini ja viisastun
Liikaoppineisuuden kaihduttaman pään
Siivutan ajatukset mielessäni siisteihin riveihin
Piirrän punaisen merkin lautaselle
Jätän epämääräisiä johtolankoja itsestäni
Kommunikoin psykiatrisilla riimuilla
Rakastan sinua kuin Hannibal
Kirjoitan sellistä kirjeen sinulle
Piinaava ajatus turvattomuudesta tekee hulluksi
Salaa kietoudut muistooni öisin
Unissa ja turkissa nukkuvan karitsan
Lampaat vaan huutavat huutamistaan
tiistai 17. maaliskuuta 2015
Hypoelegiaa
Silmissä heijastui kuva
Mun kasvot oli ihan kuivat,
enkä tiennyt minne päin lähteä
Suussa maistui manteli
ja laimea läiskähdys verta
Siinä tuijottaessani,
suoraan sinisiin ja suuriin silmiisi
Olin pikkutyttö vain lähelläsi
Kesäapajia kurkottelemassa
Heilaa etsimässä, ja ihan turhaan
Olisihan se kiva saada joku lämmittämään talveksi
Patteri, kun ei näet aina riitä seuraksi
Silti janoaisin enemmän palavia tunteita
Ja maanista rakkautta
Sellaista kuin Suomen sää on kesäisin tulvillaan
Hypoelegiaa täynnä,
ja naurua, roisketta, itkua, sateen tuoksua
Sellainen olet sinä, eikä vain kesä ympärillä
Ole hyvä ja saavu vain tänne
Täällä on paljon kissanpentuja ja auringon valoa
Jotain nostalgista ja vanhoja huonekaluja
Ethän sä niitä rahalla voi millään korvata
Etkä pieniä typeriä riitoja kokea
Jotka vaan kokoaa meidät uudelleen kasaan,
ja piiloutuu ihan pieninä meidän selkien taa
Missä vaiheessa odottamisesta on tullut näin kamalaa?
Ei osata itseämme elämän pieniin hetkiin riipustaa
lauantai 14. maaliskuuta 2015
Lobotomia
Masokisti, mielipuoli,
siitä syntyy terveysriski!
Skitsofrenia ja jakomielitauti,
Bermudan kolmiona suonissasi.
Suoritetaan yksinkertainen lobotomia,
saa poika nauttia keskinkertaisesta ilosta.
Pitkälti yhtä vaarallinen kuin syanidi,
mihin ei auta keijupöly tai kallein viini.
Taiteellisena hirviönä lopulta vain sairas,
yhtä tuhoontuomittu kuin liekehtivä taivas.
Ei täällä asu mitään Raamatun enkeleitä,
ei maahanpudonneita Jeesuksen jälkeläisiä,
ainoan kurjan siipiparinsa menettäneitä.
Sairaalat täynnä sanansaattajia,
kaupungeissa liikkuvia avohoitolaisia.
"Ei meitä voida tähän vaan pakottaa",
niinhän ne sanoo ja ovella perään huutaa.
Suomihan se on varsinainen oikeusvaltio,
hyvänlainen satanismin ja ankeuttajien pyhä kolmio.
Tappoja, varkaita, murhaajia,
uhriensa päiden pakastajia.
Raiskaajia, nukkumattien pilkkojia,
itkeviä neitsyeitä ja käsivarsia verisiä.
Kaikki sulassa sovussa, ikuisessa sovinnossa,
jokainen ryhmä käsi kädessä ja hyvällä mielellä.
Ohjaajan pilli puhaltaa ja sitä seuratkaa,
faaraoiden rakentamaan seitsemänteen ihmeeseen,
pyramidien taakse Kleopatran puutarhaan.
---
* Bermudan kolmio
* Maailman seitsemän ihmettä, Babylonin riippuvat puutarhat
* Ankeuttajat, myös arkikielen merkityksessä
* Satanismi, ideologinen oppi (vrt. individualismi eli yksilökulttuuri)
---
* Bermudan kolmio
* Maailman seitsemän ihmettä, Babylonin riippuvat puutarhat
* Ankeuttajat, myös arkikielen merkityksessä
* Satanismi, ideologinen oppi (vrt. individualismi eli yksilökulttuuri)
* Syanidi, myrkky
* Lobotomia, 1900-luvun neurologinen leikkausmenetelmä skitsofrenian hoitoon
* Lobotomia, 1900-luvun neurologinen leikkausmenetelmä skitsofrenian hoitoon
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Anna mennä vaan
Hän lähti ovesta ulos varmana kuin kallio,
jokainen hiussortuva laitettuna,
itseensä uskoen ja kohtaloon luottaen.
Hän lähti ovesta ulos, astui kampaamoon,
kävi leikkauttamassa uuden hiustyylin,
meikkasi kaikki ihonsa virheet piiloon.
Hän pyysi ystävänsä kuvaamaan itseään,
jotta voisi näyttäytyä vain parhaissaan,
jollekin, joka ei häntä sitten huomannutkaan.
Hän tiesi entuudestaan, että häntä oli vaikea rakastaa,
mutta halusi silti hyvän tuulen enteitä aavistaa.
Hän oli ehkä typerä tyttö hurmoksissaan,
niinpä hän yritti kuunnella tarkasti järkeään,
kun järki kuiski korviin näin:
"Älä anna sen liekkeihin roihahtaa,
älä anna sen suruksi muotoaan muuttaa,
älä anna sen pientä sydäntäsi jälleen satuttaa,
tulevaisuuteen uskovaa mieltäsi horjuttaa.
Älä anna sen sinua viedä taas mukanaan,
älä anna sen sinua niin kovasti ihastuttaa,
älä antaudu haaveisiisi sortuviin ajelehtimaan."
Mutta typerä tyttö oli kokenut, nähnyt paljon elämää,
vastoinkäymisiä ja jopa rakastunut aavistuksen manalaan.
Hän tiesi, ettei saisi itseään eteenpäin niin helposti antaa -
sitten nosti ylpeänä ylös leukaansa ja hymähti hiljaa:
"Ehkä vielä joskus saan lämpöösi nukahtaa,
mutten vielä tänään, en saa janoani sammuttaa."
Liekki jossain sisällä hautautuneena syvälle tuhkaan,
istahtaa peloissaan ja totisena nurkkapöytään istumaan,
ikkunasta ohitsekulkevia ihmisiä ja kesää katselemaan.
Hän tiesi löytävänsä vielä jonkun uuden,
mutta halusi vain yhden silti sydämessään valloittaa.
Kuiskasi aamuiseen aurinkoon viestinsä kadun kulmaan:
"Älä jätä minua tänne, jos et aio leikkiä vaan,
mutta jos jätät kuitenkin, anna mennä vaan."
torstai 12. maaliskuuta 2015
Luomisen tuska
"Tekstisi ovat nykyään vain kornia toistelua."
Sain muuten Petri Tammisen "Meriromaanin"
- palkinnoksi esseekilpailuun osallistumisesta.
- palkinnoksi esseekilpailuun osallistumisesta.
perjantai 27. helmikuuta 2015
Peilipinta
Äänettömästi sinua ikävöin
Viini juoksee huuliltani ytimiin asti
Hellivä tuoksusi ja sanasi sekoittavat pään
Kauaksi purjeeni karkoitin
Kun pienenä tyttönä rakastuin
Toisen universumin lapseen
Näen kiitävän linnunradan
Varpaillani astelen yllä kuun sirpaleiden
Nukun suojassa auringon tulen
Sivaltelen jälkiä tähtien koskemattomuuteen
Haluaisin pian jo palata kotiin
Rakkain, tähdenlentoni, luoksesi saavun
Kuiskaan mukaasi sadasosan unelmani
Uinun ja purjeeni saavuttavat toisen planeetan
Tanssin kuun sirpaleilla, ne sattuvat jalkoihin
Allani valtameren peilipinta, sen jäähän liukastun
Painovoimattomuus ympärilläni, sitä vastaan taistelen
Portaaliani toiseen maailmaan etsin
Itsekseni hiljaa ja huutamatta vaellan
Saavuttamattomissa elämän ikuisuuden
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
Koti-ikävä
Tunnen olevani kotona,
satojen miehien katseiden alla,
joista kaikki ovat kotoisin kaukaisesta maasta,
merten ja maiden toiselta puolelta.
He kiertävät ahkerasti Munichia ja Pariisia,
nukkuvat yönsä keskinkertaisissa hotelleissa,
ja kärsivät jet lagin kourissa koti-ikävästä.
Tunnen olevani kotona,
vastatessani varmoihin katseisiin seinillä,
iltaisin hitaita balladeja kuunnellessani.
Vietän yöni sinun vieressäsi,
enkä huomaa itkeväni,
kun aamulla nostan katseeni,
ja kohtaan uuden päivän auringon,
käydessäni jälleen onneani kokeilemaan.
Tunnen olevani kotona,
kun pienet koirat lipovat kasvojani,
ja lähden kanssasi aina vain uusiin seikkailuihin,
hymyillessäni toiveikkaasti tuhansille suunnitelmille,
antaessamme aikaa pienimmillekin unelmille.
sunnuntai 15. helmikuuta 2015
Idealisti
Idealisti nukkuu aina levottomasti
Mies koiranunessa öisin ja päivisin
Valvoo aamuun asti
kaiho rinnassaan kituen
Hukkuu syvälle unelmiinsa sekaviin
Muistelee menetettyä rakkauttaan
Vihaan ja katkeruuteen
hukkuneita vuosiaan
Kuiskaa toiveensa kaupungin valoihin
Sytyttää
savukkeen ja narriksi itsensä tuomitsee
Mies nukkuu koiranunta öisin ja päivisin
Ei antaudu levon tuomaan rauhaan tai
elämän sykkeeseen
Toistelee päivästä toiseen mielessään
rikottuja lupauksiaan
Kantaa valtavaa yksinäisyyden takkaa
hennoilla harteillaan
Luottaa itseensä vain lumen laskeuduttua
maahan,
valkeuden peittäessä kaikki jäljet menneisyyteen
- Shato
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
Sielut
Sielumme tanssivat kuin heinä kevään tuulessa
Toisiaan syleillen surun pois pyyhkivät
Sateessakin ylpeinä seisten
Katseensa kohottavat tulevaisuuteen
Sielumme avaavat silmänsä toisilleen
Aloittavat keveän valssin keskenään
Toinen toisiaan kädestä äänettä pitäen
Soihtujemme loistaessa kuun kajossa
Toivotamme myrskylle sisällämme hyvää yötä
Niin tuuditumme uneen suloiseen ja rauhalliseen
Nukahdamme paljas iho kaltaistaan vasten
Katselemme samanlaisia unia, erilaisin silmin
Selustamme turvataksemme
Vuodatamme pois kyynisyyden
Samoin kuin raivon, tuskan ja yksinäisyyden
Sielujemme näkymätön tanssi
Askeleemme luovat meidät entistä paremmiksi
Eikä meillä ole enää mitään pelättävää
- Shato
Viikatemies
Hän ei niiaa, nöyrry tai kumarra
Hän tanssii venäläisen ruletin tahtiin
Hän kaartuu tangon vaarallisin askelin
Elämän suolainen maku huulillaan
Hän nauraa, mutta ei pelkää menettää
Herrasmies tekee sen minkä itse parhaaksi näkee
Häntä ei voi hallita, koska hän on kapinallinen,
ja aloittaa Ranskan vallankumouksen.
Hänen varjoonsa jäävät verenpunaiset neitsyeet,
Jumala ja Versaillesin aurinkokuningas poikineen.
Hän laittaa kaikkivaltiaatkin polvilleen.
Ken kuolemaan hitaasti rakastuu,
se hänen kuiskintaansa ihastuu
Ken kuoleman tanssiin yhtyy,
se kaiken taakseen jättää
Ken elonsa tien kapeaksi kokee,
kaikkensa lapsensa säästäkseen tekee
Ilon ja surun hetkiä,
kuoleman ja elämän herran,
vaaniessa päivästä toiseen ovella,
toinen jalka jo sisällä
Ken hänet taloonsa ottaa vieraakseen,
päästää myös sydämeensä suojaa tekemään.
- Shato
--------
Omistettu Zevin roolipelihahmolle Dielle.
Nyt voitte yrittää kuvitella tarinan "Kuoleman" vallankumouksellisena ja sadistisena miehenä.
Nyt voitte yrittää kuvitella tarinan "Kuoleman" vallankumouksellisena ja sadistisena miehenä.
"Rakkaudesta ruikuttajat, halusta ulvojat" - CMX
Yksi maailman nurinkurisimmista
asioista on, että toiset saavat melankoliasta voimansa ja toiset
pelästyvät surun tunteita kuin heidän loppunsa odottaisi
vaanimassa seuraavalla kulmalla.
Mistä me koskaan tiedämme,
missä meidän loppumme odottaa, mutta en näe, että sitä
kannattaisi turhaan jäädä odottamaan. Se vain tulee, kun on
tullakseen – ja se siitä tarinasta.
Joinakin päivinä lohduttaudun itsekin edelleen uskomaan, että melankoliassa olisi itseasiassa järkeä. Melankolia, se pieni piru sisimmissämme, joka latistaa uskomme ja vie meidät aliarvioimaan kaikki taitomme ja tekomme. Silti, joinakin päivinä ymmärrän myös sen, miten ilo, onni ja kaikki rakkauden sukulaistunteet, addiktoivat meitä niin paljon paremmin kuin suru sieluissamme.
Melankolia jättää meihin syviä jälkiä, joita me tunteella muistelemme jälkeenpäin. Ilo haihtuu sen sijaan ennen kuin huomaammekaan, mutta niin tekee usein surukin. Onnellisuus onkin näiden tunteiden perheestä se kaikkein suurin – avain itsensä kehittämiseen ja elämän mielekkyyteen. Onnellisuus on tunteiden johtava äiti, vaikka harva kokee onnellisuutta elämässään ainakaan suurimmaksi osaksi elinvuosinaan.
"Ei ole silti olemassa hyvää ilman pahaa", on sanonta, jonka olen toistanut tässäkin blogissa varmasti satoja kertoja.
Mutta kukaan ei viihdy loputtomiin pahan puolella, koska kaikki maailman pahakin lietsoo itsensä esille onnellisuudesta - tuhotakseen sen jälkeäkään jättämättä. Paha tarvitsee onnellisuutta elääkseen kuin tuli happea leimutakseen.
Ihmismieliemme teitä tutkiessamme joudumme taistelemaan omia ajatuksiamme vastaan päivästä toiseen, mutta jos onnistumme taistelussa klassista pahaa vastaan, voimme kiittää itseämme omasta aikaansaannoksestamme.
Melankolia on alkujaan yhtä kaunista kuin se paha, mitä ympärillämme näemme. Melankolia saattaa toimia joillakin, mutta jos pelkästään oma melankoliamme luo taidetta, olemme pahasti hakoteillä. Melankolia, joka luo turvaa ja rauhaa sieluihimme vain hetkellisesti, on pelkkä illuusio taistelussamme elämän normeihin sopeutumisessa.
Joten, jos olet onnellinen, älä ainakaan häpeä sitä. Ota kaikki ilo irti onnellisuudestasi ja luo siitä jotakin uutta muidenkin nähtäväksi.
Joinakin päivinä lohduttaudun itsekin edelleen uskomaan, että melankoliassa olisi itseasiassa järkeä. Melankolia, se pieni piru sisimmissämme, joka latistaa uskomme ja vie meidät aliarvioimaan kaikki taitomme ja tekomme. Silti, joinakin päivinä ymmärrän myös sen, miten ilo, onni ja kaikki rakkauden sukulaistunteet, addiktoivat meitä niin paljon paremmin kuin suru sieluissamme.
Melankolia jättää meihin syviä jälkiä, joita me tunteella muistelemme jälkeenpäin. Ilo haihtuu sen sijaan ennen kuin huomaammekaan, mutta niin tekee usein surukin. Onnellisuus onkin näiden tunteiden perheestä se kaikkein suurin – avain itsensä kehittämiseen ja elämän mielekkyyteen. Onnellisuus on tunteiden johtava äiti, vaikka harva kokee onnellisuutta elämässään ainakaan suurimmaksi osaksi elinvuosinaan.
"Ei ole silti olemassa hyvää ilman pahaa", on sanonta, jonka olen toistanut tässäkin blogissa varmasti satoja kertoja.
Mutta kukaan ei viihdy loputtomiin pahan puolella, koska kaikki maailman pahakin lietsoo itsensä esille onnellisuudesta - tuhotakseen sen jälkeäkään jättämättä. Paha tarvitsee onnellisuutta elääkseen kuin tuli happea leimutakseen.
Ihmismieliemme teitä tutkiessamme joudumme taistelemaan omia ajatuksiamme vastaan päivästä toiseen, mutta jos onnistumme taistelussa klassista pahaa vastaan, voimme kiittää itseämme omasta aikaansaannoksestamme.
Melankolia on alkujaan yhtä kaunista kuin se paha, mitä ympärillämme näemme. Melankolia saattaa toimia joillakin, mutta jos pelkästään oma melankoliamme luo taidetta, olemme pahasti hakoteillä. Melankolia, joka luo turvaa ja rauhaa sieluihimme vain hetkellisesti, on pelkkä illuusio taistelussamme elämän normeihin sopeutumisessa.
Joten, jos olet onnellinen, älä ainakaan häpeä sitä. Ota kaikki ilo irti onnellisuudestasi ja luo siitä jotakin uutta muidenkin nähtäväksi.
lauantai 24. tammikuuta 2015
Tuonelan syntymä
Valkeus ympäröi minua, kun poimin
mukaani vasta myrskystä selvinneen. Me katsoimme toisiamme, mutta
emme nähneet mitään. Olimme maailman sokeita lapsia vailla suuntaa
tai päämäärää. Me toivoimme elämältä paljon annettavaksi ja
riistettäväksi, kunnes se meidät pimeään tuonelaamme
johdattaisi. Valkea taivas poltti meidän silmiämme ja matkallaan
impulsseina takaraivoihimme tuhosi sillat lapsuuteemme. Viattomuus
leikeltiin ulos sieluistamme tuskaisten katseiden seuratessa
tekemisiämme suuren maailman huipulla. Harhakuvamme johti meidät
ekstaasin kaltaiseen Nirvanaan ja siitä pitkälle ikuisuuteen.
Nukuimme kuin sylilapset toisiamme vasten ja hymyilimme tuntemattomalle, vaikka pienet pirut vaanivat jokaista liikettämme. Ne olivat aivan kintereillämme varmistamassa, ettemme astu harhaan, sukelsivat sisällemme jättäen lukuisia onkaloita eteenpäin mennessään. Pienet pirut kaivoivat esiin tien sieluihimme ja jättivät solumme korjaustöihin ikuisiksi ajoiksi. Kehomme olivat hauraita ja eksistenssimme hävisi saapuessaan absoluuttisen nollapisteen huipulle.
Puhuimme teille vierasta kieltä, kieliemme kääntyillessä kaiken lian keskeltä puhtaasti valaistuun, autioon laaksoon. Emme jättäneet mitään jälkeemme, vaikka tiesimme sanoillamme olevan voimaa ja hiljaa hyväksyimme muiden pahat sanat omista inkarnaatioistamme.
Yksinäisten öiden keskellä me nauroimme ja naurumme helisi ilmassa kuin soljuva vesi joessa alapuolellamme. Tuonelan yö oli saapunut sydämiimme ja mustuus kiertyi rintoihimme kuin olisimme olleet maailman arvottomimpia olentoja. Synkkyys kietoi meidät hitaasti verhonsa taakse, valtion elättäessä ihmiset ympärillämme. Vain me tiesimme, ettei sellainen elämä ollut helppoa, mutta päätimme silti oikaista sairauksien vierastuvan suvussamme ja sietää sen jälkiseuraukset. Olimme niiden asioiden uhreja, joille itse emme voineet mitään.
Yksinkertaisuus ja ajatuksien mustavalkoisuus kiiri edellemme ennen kuin huomasimmekaan. Aivomme olivat liian sivistymättömät ja hidastempoiset pysyäkseen kiihkeän temperamentimme perässä. Jälkikäteen ymmärsimme kauneuden ja hirveyksien merkityksen omissa elämissämme, mutta uskonnollinen valaistuminen tapahtui vain hetkeä liian myöhään. Olimme tuuliajolla jo äitiemme vatsojen kasvaessa täyteen mittaansa ja synnyimme maailmaan ymmärtämättä sen täydellisestä raakuudesta ja luonnon harmoniuudesta yhtäkään oleellista tekijää.
Synnyimme kuin olisimme olleet marttyyrejä, jotka olivat tuomittuja kuolemaan muutaman vuosikymmenen kuluttua. Ristiäislahjanamme meille annettiin voimattomuus taistella kaikkivaltiaan meren voimia vastaan ja muutama lahjakkuus, joilla selviäisimme ulos uppoavasta laivasta, jos ottaisimme ohjakset käsiimme tarpeeksi aikaisin. Ihmiselämä tarvitsi suunnitella etukäteen, muuten lapsemme kasvaisivat ilman esi-isimme rankaisevia käsiä ja turhamaisia moraalisääntöjä, joita emme tarvinneet oikeasti mihinkään. Me kasvoimme moraalisen paheksunnan keskelle ja barbaaristen sotien kouluttamaksi kansaksi, jotka eivät ottaneet opikseen historian kirjoistaan vaan pyrkivät tekemään virheensä itse sekä tajuamaan niiden merkityksen vasta silloin, kun se olisi jo liian myöhäistä.
Ja niin me kaikki vihasimme ihmisiä, ymmärtämättä koskaan olevamme samanlaisia kuin he, joita pidimme päivästä toiseen pilkkanamme. Joimme pyhästä maljasta ehtoollisen pitääksemme sielumme puhtaina kaikesta siitä pahuudesta, jonka syvälle itseemme kätkimme.
Nukuimme kuin sylilapset toisiamme vasten ja hymyilimme tuntemattomalle, vaikka pienet pirut vaanivat jokaista liikettämme. Ne olivat aivan kintereillämme varmistamassa, ettemme astu harhaan, sukelsivat sisällemme jättäen lukuisia onkaloita eteenpäin mennessään. Pienet pirut kaivoivat esiin tien sieluihimme ja jättivät solumme korjaustöihin ikuisiksi ajoiksi. Kehomme olivat hauraita ja eksistenssimme hävisi saapuessaan absoluuttisen nollapisteen huipulle.
Puhuimme teille vierasta kieltä, kieliemme kääntyillessä kaiken lian keskeltä puhtaasti valaistuun, autioon laaksoon. Emme jättäneet mitään jälkeemme, vaikka tiesimme sanoillamme olevan voimaa ja hiljaa hyväksyimme muiden pahat sanat omista inkarnaatioistamme.
Yksinäisten öiden keskellä me nauroimme ja naurumme helisi ilmassa kuin soljuva vesi joessa alapuolellamme. Tuonelan yö oli saapunut sydämiimme ja mustuus kiertyi rintoihimme kuin olisimme olleet maailman arvottomimpia olentoja. Synkkyys kietoi meidät hitaasti verhonsa taakse, valtion elättäessä ihmiset ympärillämme. Vain me tiesimme, ettei sellainen elämä ollut helppoa, mutta päätimme silti oikaista sairauksien vierastuvan suvussamme ja sietää sen jälkiseuraukset. Olimme niiden asioiden uhreja, joille itse emme voineet mitään.
Yksinkertaisuus ja ajatuksien mustavalkoisuus kiiri edellemme ennen kuin huomasimmekaan. Aivomme olivat liian sivistymättömät ja hidastempoiset pysyäkseen kiihkeän temperamentimme perässä. Jälkikäteen ymmärsimme kauneuden ja hirveyksien merkityksen omissa elämissämme, mutta uskonnollinen valaistuminen tapahtui vain hetkeä liian myöhään. Olimme tuuliajolla jo äitiemme vatsojen kasvaessa täyteen mittaansa ja synnyimme maailmaan ymmärtämättä sen täydellisestä raakuudesta ja luonnon harmoniuudesta yhtäkään oleellista tekijää.
Synnyimme kuin olisimme olleet marttyyrejä, jotka olivat tuomittuja kuolemaan muutaman vuosikymmenen kuluttua. Ristiäislahjanamme meille annettiin voimattomuus taistella kaikkivaltiaan meren voimia vastaan ja muutama lahjakkuus, joilla selviäisimme ulos uppoavasta laivasta, jos ottaisimme ohjakset käsiimme tarpeeksi aikaisin. Ihmiselämä tarvitsi suunnitella etukäteen, muuten lapsemme kasvaisivat ilman esi-isimme rankaisevia käsiä ja turhamaisia moraalisääntöjä, joita emme tarvinneet oikeasti mihinkään. Me kasvoimme moraalisen paheksunnan keskelle ja barbaaristen sotien kouluttamaksi kansaksi, jotka eivät ottaneet opikseen historian kirjoistaan vaan pyrkivät tekemään virheensä itse sekä tajuamaan niiden merkityksen vasta silloin, kun se olisi jo liian myöhäistä.
Ja niin me kaikki vihasimme ihmisiä, ymmärtämättä koskaan olevamme samanlaisia kuin he, joita pidimme päivästä toiseen pilkkanamme. Joimme pyhästä maljasta ehtoollisen pitääksemme sielumme puhtaina kaikesta siitä pahuudesta, jonka syvälle itseemme kätkimme.
perjantai 23. tammikuuta 2015
24 tuntia on pitkä aika hiljaisuudessa
Odotan hiljaisuudessa. Odotan, että laittaisit viestiä minulle. Odotan merkkivalon syttyvän puhelimeeni, mutta mitään ei tapahdu. Olen yksin. Se sattuu minuun. Sinä et ole ottanut minuun yhteyttä muutamaan päivään. Olen hajalla ja itkuinen. Makaan sängylläni, kivun kiertyessä rintaani ja tehden sen keskelle itselleen pesän. Räystäs on rikki, vesi valuu pesän sisälle.
Jos kertoisin tunteistani muille, he pitäisivät minua mielenvikaisena ja pikkumaisena. "Murehdit turhaan", he sanoisivat, "jos joku ei halua ottaa yhteyttä sinuun, unohda hänet." Mistä he tiesivät mitä meidän välillämme oli tapahtunut? Eivät he tienneet mitään mistään. Muut, ne hain lailla kehää ympärillämme kiertävät, ne muut, ne ihmiset. He tiesivät meistä kaiken, mutta samaan aikaan eivät mitään. He väittivät, että matkin sinua. He väittivät myös, että olin epätoivoisesti sinussa kiinni. Itkin öisin perääsi ja päivisin olin kuin robottimainen ruumis ilman sinua sielussani. Totuus asiasta viilsi kuitenkin sydäntäni vereslihalle jokainen kerta, kun asiat ympärilläni muistuttivat jälleen sinusta. Olit siellä jossakin, tekemässä ties mitä - ilman minua. Miten saatoit? Miten saatoit tehdä ylipäätään yhtään mitään ilman minua? Tiesin, olin typerä. Olin narkomaani ja olin yrittänyt olla kuivilla jo päivien ajan. Milloin saisin uuden annoksen amfetamiiniani?
Joskus pelkäsin, etten saisi uutta annosta enää koskaan. Todellisuudessa sekään ei ollut vain "joskus." Pelkäsin sitä koko ajan. Pohdin miten ja millä ostaa sinun huomiosi, syöttää vain rahat koneeseen ja heittää sitten taas menemään, kun en enää kestänyt itseäni. En kestänyt sitä, miten paha sinulle olin ollut. Olin ilkeä, välinpitämätön ja laitoin jonkun muun sinua edelle, sinun sijallesi. Minä tiesin, että sinä tunsit aina, sinä jopa tiesit, että sinun kuuluisi olla siinä. Kaikesta huolimatta et kuitenkaan ollut. Kaipasin sinua niin paljon, että se sattui minuun jokaisella hengenvedollani aina vain enemmän. Ikävöin sinua ja kierin tuskissani vuorokaudet läpeensä.
Lähdit luotani tai minä lähdin sinun, ihan miten vain halusit sen olevan. En ymmärtänyt missä vaiheessa päivät vaihtuivat, en tiennyt mihin kellonaikaan aurinko laski. En nähnyt sillä olevan mitään väliä sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt. Olin masentunut. Tiesin, etten olisi sitä, kun tietäisin sinun olevan vierelläni, kun tietäisin, ettet enää koskaan lähtisi samalla tavalla luotani. Kyyneleet vierivät poskilleni. Olin niin rikki ilman sinua, aivan kuin sydämeni olisi repäisty rinnastani irti sinä samaisena hetkenä, kun sinä lähdit luotani.
Ymmärsin tilanteen muuttuneen heti, kun olin lukenut sanasi tietokoneeni ruudulta. "Ihan sama, anna olla", sinä olit kirjoittanut. Et koskaan kirjoittanut niin. Kylmä tunne valtasi jäseneni enkä saanut happea, toisaalta en halunnut välittää. Vihasin tätä ainaista draamaa, koska kaikki mitä halusin, oli vain pitää sinut ahneesti vierelläni kuin mitään muuta maailmassa ei olisi olemassakaan. Halusin pitää sinut, tietää kaikki ajatuksesi,
tukea sinua ja jutella kanssasi. Sinä olet tähteni, mutta veit loistosi muualle, kun koit, että olin tehnyt väärin. Olin paha ihminen. Ei sinun tarvitsisi antaa minulle anteeksi, koska en edes ansaitsisi enää sinun kauniita sanojasi.
Toivoin vain, että jälleen tulisi kauniimpi päivä ja saisit minut jälleen loistamaan. Kirkkaammin kuin yhdenkään kuun tai auringon koko universumissa. Toivoin, että voisin pitää jälleen kädestäsi kiinni ja lähteä kanssasi kohti uusia seikkailuja, kirkkain silmin ja nauraen. Minä toivoin, että sinä palaisit ja olisit taas oma itsesi.
Minä rakastin sinua vain niin paljon, että se sattui minuun.
Yhdessä ollessamme kipukin muutti muotoaan euforiseksi tunteeksi, jota en voinut kokea kenenkään muun kanssa tässä suuressa maailmassa.
Jos kertoisin tunteistani muille, he pitäisivät minua mielenvikaisena ja pikkumaisena. "Murehdit turhaan", he sanoisivat, "jos joku ei halua ottaa yhteyttä sinuun, unohda hänet." Mistä he tiesivät mitä meidän välillämme oli tapahtunut? Eivät he tienneet mitään mistään. Muut, ne hain lailla kehää ympärillämme kiertävät, ne muut, ne ihmiset. He tiesivät meistä kaiken, mutta samaan aikaan eivät mitään. He väittivät, että matkin sinua. He väittivät myös, että olin epätoivoisesti sinussa kiinni. Itkin öisin perääsi ja päivisin olin kuin robottimainen ruumis ilman sinua sielussani. Totuus asiasta viilsi kuitenkin sydäntäni vereslihalle jokainen kerta, kun asiat ympärilläni muistuttivat jälleen sinusta. Olit siellä jossakin, tekemässä ties mitä - ilman minua. Miten saatoit? Miten saatoit tehdä ylipäätään yhtään mitään ilman minua? Tiesin, olin typerä. Olin narkomaani ja olin yrittänyt olla kuivilla jo päivien ajan. Milloin saisin uuden annoksen amfetamiiniani?
Joskus pelkäsin, etten saisi uutta annosta enää koskaan. Todellisuudessa sekään ei ollut vain "joskus." Pelkäsin sitä koko ajan. Pohdin miten ja millä ostaa sinun huomiosi, syöttää vain rahat koneeseen ja heittää sitten taas menemään, kun en enää kestänyt itseäni. En kestänyt sitä, miten paha sinulle olin ollut. Olin ilkeä, välinpitämätön ja laitoin jonkun muun sinua edelle, sinun sijallesi. Minä tiesin, että sinä tunsit aina, sinä jopa tiesit, että sinun kuuluisi olla siinä. Kaikesta huolimatta et kuitenkaan ollut. Kaipasin sinua niin paljon, että se sattui minuun jokaisella hengenvedollani aina vain enemmän. Ikävöin sinua ja kierin tuskissani vuorokaudet läpeensä.
Lähdit luotani tai minä lähdin sinun, ihan miten vain halusit sen olevan. En ymmärtänyt missä vaiheessa päivät vaihtuivat, en tiennyt mihin kellonaikaan aurinko laski. En nähnyt sillä olevan mitään väliä sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt. Olin masentunut. Tiesin, etten olisi sitä, kun tietäisin sinun olevan vierelläni, kun tietäisin, ettet enää koskaan lähtisi samalla tavalla luotani. Kyyneleet vierivät poskilleni. Olin niin rikki ilman sinua, aivan kuin sydämeni olisi repäisty rinnastani irti sinä samaisena hetkenä, kun sinä lähdit luotani.
Ymmärsin tilanteen muuttuneen heti, kun olin lukenut sanasi tietokoneeni ruudulta. "Ihan sama, anna olla", sinä olit kirjoittanut. Et koskaan kirjoittanut niin. Kylmä tunne valtasi jäseneni enkä saanut happea, toisaalta en halunnut välittää. Vihasin tätä ainaista draamaa, koska kaikki mitä halusin, oli vain pitää sinut ahneesti vierelläni kuin mitään muuta maailmassa ei olisi olemassakaan. Halusin pitää sinut, tietää kaikki ajatuksesi,
tukea sinua ja jutella kanssasi. Sinä olet tähteni, mutta veit loistosi muualle, kun koit, että olin tehnyt väärin. Olin paha ihminen. Ei sinun tarvitsisi antaa minulle anteeksi, koska en edes ansaitsisi enää sinun kauniita sanojasi.
Toivoin vain, että jälleen tulisi kauniimpi päivä ja saisit minut jälleen loistamaan. Kirkkaammin kuin yhdenkään kuun tai auringon koko universumissa. Toivoin, että voisin pitää jälleen kädestäsi kiinni ja lähteä kanssasi kohti uusia seikkailuja, kirkkain silmin ja nauraen. Minä toivoin, että sinä palaisit ja olisit taas oma itsesi.
Minä rakastin sinua vain niin paljon, että se sattui minuun.
Yhdessä ollessamme kipukin muutti muotoaan euforiseksi tunteeksi, jota en voinut kokea kenenkään muun kanssa tässä suuressa maailmassa.
keskiviikko 14. tammikuuta 2015
Yötamma
Silmissäs' kasvaa kuunsirppi,
hopeaa loistettaan suuremmaksi.
Yön kastanjaisella turkilla,
kyyneliä täytettyinä jäänsirpaleilla,
kristallisen kirkkailla.
Sinisen meren kuohut kutsuvat mukaansa,
täysikuu ohjastaa luoksensa,
koskettamaan miljoonia tähtiä taivaankannella.
Niitylle jäät unelmoimaan,
vapaana jukuripäänä juoksemaan,
aamunkasteen peittelemänä,
et muiden anna sisintäsi ohjastaa.
Olet yötamma,
et sinun ja sielusi väliin muiden anna tulla.
Olet ystäväni,
seisot rinnallani,
aina tähdenlennon loppuun asti.
Niin sinä luot katseesi minuun,
vielä viimeisen kerran,
kuunheijasteisilla silmilläsi.
Olet kaukana todellisuudesta,
jossakin siellä,
missä muut eivät vaivaa meitä,
kaipauksen ja hauraan utopian maassa.
- Shato
----------
Sain innostuksen Tuikulta, kun tämä ihastuttava nainen twiittasi kappaleiden nimiä "suomalaisittain käännettyinä." Siksi runo sai nimekseen Yötamma. En tiedä, onko sen nimisiä kirjoja jo olemassa, mutta voisin rakastua nimeen myös myöhemmin, jos jaksaisin kirjoittaa kokopitkiä tarinoita aiheesta.
Tiedättekö hauskan faktan? Olin vasta ala-asteella, kun johdin yhden nettisivuston suosituimpaa hevosroolipeliä. Hevoslaumoja oli kaksi, toinen niistä hallitsi tulta ja toinen tuulta. Siksi roolipeli sai nimekseen niinä aikoina "Welbem." Oma hahmoni Qera Zeer toimi lauman johtajana - tietenkin. Hänen puolisonsa oli nimeltään Midnight Blue. Luomieni hahmojen sielut siirtyivät tuonpuoleiseen muuttumalla lumihevosiksi, jotka asuivat korkeimmilla jäävuorilla hevosten maailmassa. Lumihevoset itkivät jäisiä kyyneliä ja joskus onnettomat, läheisensä menettäneet sekä elävien lauman jäsenet, saattoivat eksyä vuorille lähdettyään, palaamatta koskaan takaisin ristiretkiltään.
----------
Sain innostuksen Tuikulta, kun tämä ihastuttava nainen twiittasi kappaleiden nimiä "suomalaisittain käännettyinä." Siksi runo sai nimekseen Yötamma. En tiedä, onko sen nimisiä kirjoja jo olemassa, mutta voisin rakastua nimeen myös myöhemmin, jos jaksaisin kirjoittaa kokopitkiä tarinoita aiheesta.
Tiedättekö hauskan faktan? Olin vasta ala-asteella, kun johdin yhden nettisivuston suosituimpaa hevosroolipeliä. Hevoslaumoja oli kaksi, toinen niistä hallitsi tulta ja toinen tuulta. Siksi roolipeli sai nimekseen niinä aikoina "Welbem." Oma hahmoni Qera Zeer toimi lauman johtajana - tietenkin. Hänen puolisonsa oli nimeltään Midnight Blue. Luomieni hahmojen sielut siirtyivät tuonpuoleiseen muuttumalla lumihevosiksi, jotka asuivat korkeimmilla jäävuorilla hevosten maailmassa. Lumihevoset itkivät jäisiä kyyneliä ja joskus onnettomat, läheisensä menettäneet sekä elävien lauman jäsenet, saattoivat eksyä vuorille lähdettyään, palaamatta koskaan takaisin ristiretkiltään.
tiistai 6. tammikuuta 2015
Millaista olisi masennus ilman sosiaalista painetta?
Huomaan miettiväni usein, olisiko masennus niin kamala sairaus, jos sosiaalista painetta tehdä asioita ei olisi?
Koska ....
Kun sinä jätät tulematta bileisiin, ystäväsi pitävät hauskaa - ilman sinua.
Kun sinä jätät tehtäväsi tekemättä, ystäväsi tekevät jo seuraavaa tehtävää - ilman sinua.
Kun sinulla on huono olla, ystävilläsi on hyvä päivä - etkä halua kertoa heille pahasta olostasi vaan pysyt hiljaa.
Kun sinulla on arpia, jotka olet itse tuottanut - suurin pelkosi on, että muut saavat tietää niistä.
Kun muut suunnittelevat tulevaisuuttaan - pelkäät sanoa, ettet tiedä yhtään, mitä tekisit elämälläsi.
Kun muut nauravat - sinun ei tee mieli edes hymyillä, mutta yrität silti parhaasi välttyäksesi muiden kysymyksiltä.
Kun sinua itkettää, syystä tai ilman syytä - joudut piiloutumaan muiden katseilta, etteivät muut luulisi sinua heikoksi.
Kun muut hakevat töitä - on täysin mahdotonta selittää heille, miksi sinäkin et voisi hakea.
Kun muut tekevät pilaa jonkun itsemurhasta - sinä et halua kertoa omistasi ajatuksistasi, koska et halua satuttaa tai hämmentää ketään.
Kun menet psykologin vastaanotolle - pelkäät jopa hänen pitävän sinua säälittävänä ongelminesi.
Kun sinulla on huono olla päivästä toiseen - lopulta ystäväsi eivät edes kysy sinulta, miten voit.
Kun ystäväsi eivät enää halua jutella kanssasi (yleensä samaisesta syystä) - ajattelet, että kukaan ei enää välitä sinusta.
Ja silti mietit, miten voisit välttää aiheuttamasta samanlaista tuskaa ympärilläsi oleville ihmisille kuin mistä itse kärsit.
Miettikääpä sitä.
Koska ....
Kun sinä jätät tulematta bileisiin, ystäväsi pitävät hauskaa - ilman sinua.
Kun sinä jätät tehtäväsi tekemättä, ystäväsi tekevät jo seuraavaa tehtävää - ilman sinua.
Kun sinulla on huono olla, ystävilläsi on hyvä päivä - etkä halua kertoa heille pahasta olostasi vaan pysyt hiljaa.
Kun sinulla on arpia, jotka olet itse tuottanut - suurin pelkosi on, että muut saavat tietää niistä.
Kun muut suunnittelevat tulevaisuuttaan - pelkäät sanoa, ettet tiedä yhtään, mitä tekisit elämälläsi.
Kun muut nauravat - sinun ei tee mieli edes hymyillä, mutta yrität silti parhaasi välttyäksesi muiden kysymyksiltä.
Kun sinua itkettää, syystä tai ilman syytä - joudut piiloutumaan muiden katseilta, etteivät muut luulisi sinua heikoksi.
Kun muut hakevat töitä - on täysin mahdotonta selittää heille, miksi sinäkin et voisi hakea.
Kun muut tekevät pilaa jonkun itsemurhasta - sinä et halua kertoa omistasi ajatuksistasi, koska et halua satuttaa tai hämmentää ketään.
Kun menet psykologin vastaanotolle - pelkäät jopa hänen pitävän sinua säälittävänä ongelminesi.
Kun sinulla on huono olla päivästä toiseen - lopulta ystäväsi eivät edes kysy sinulta, miten voit.
Kun ystäväsi eivät enää halua jutella kanssasi (yleensä samaisesta syystä) - ajattelet, että kukaan ei enää välitä sinusta.
Ja silti mietit, miten voisit välttää aiheuttamasta samanlaista tuskaa ympärilläsi oleville ihmisille kuin mistä itse kärsit.
Miettikääpä sitä.
lauantai 3. tammikuuta 2015
Vihalla on hintansa
Viha on hukuttanut minut syviin vesiinsä
Lukinnut oveni sisälle ja ulos
Kylmän lumen tunkiessa itseään talooni
Taloni on lämmitetty ja tarkoin vaalittu
Mutta lämmön keskellä uinuu orjantappurapensas
Se ei ole tavara, se elää ja lyö lieskojaan
Vihan liekit polttavat ihoni elävältä
Ne pääsevät lihani makuun ja tärvelevät kasvoni
Riisuvat alas roolini kunnollisena naisena
Polttavat jokaisen siltani marttyyrin linnaani
Olen kiikissä, syvällä ja vankina taloni ytimessä
Vihan liekit ovat tehneet unelmistani tuhkaa
Haudan omalle itselleni kuumaan laavaan
Kompastun, putoan ja hitaasti vajoan
Varovaisista askelistani huolimatta
Laavan repiessä esille huolella kasvatetut luut,
synkän lapsuuteni ja tehden kunniaa raivolleni
Vihan lieskat katoavat ja jäljelle jää taistelutanner
Kehoni savuaa, minä tiedän kärsiväni
Viimeiseen hengenvetooni asti
En kadu, en anna anteeksi, enkä varmasti unohda
En pyydä anteeksi lopultakaan yhtäkään elämäni päivää
Pahoja tekojani ja veitsenvetojani jonkun toisen sielussa
Ennen kuin alkukantainen vihani repii minut hajalle kokonaan
c Shato
c Shato
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)