En kaipaa yhtään mitään

Luonnosraaputus 15.09.2014

On kulunut kaksi viikkoa, kun oon yrittänyt ja yrittänyt tehdä uutta blogia - bloggeriin. Se tuntuu harvinaisen turhauttavalta ja suoraansanoen paskalta hommalta siihen nähden, että täällä tekstit pomppivat suuntaan ja toiseen, eivätkä ikinä ole siellä, missä niiden pitäisi olla. Kaikenlisäksi "kesken tallennuksessa" on aina jonkinlainen ongelma.

Eikö kuulostakin varsin innoittavalta, huh?

Mitäpä, jos loisin seuraavan blogini tumblriin? Olisiko se siellä helpompaa?

- Kaikella rakkaudella, Shato.

----------

Toinen turhautunut raaputus 20.09.2014

Tiedättekö, miltä se tuntuu, kun ei vain jaksa enää olla asiallinen? Luultavasti tiedätte. Olen hyvin pahoillani siitä. En saa tekstiä enää tulemaan ulos, ja kuvittelen, että uuden blogin perustaminen ehkä auttaisi ongelmaani. En vain jaksa kiinnittää huomiota enää blogin ulkonäköön, en tekstien luovuuteen, enkä myöskään asiallisuuteen. Olen kesken. Hajalla. Erittäin keskeneräinen vedos alkuperäisestä, uudenhohtoisesta tulokkaasta, joka ei enää ole mitään.

Ja tämän kaiken olen yrittänyt pitää sisälläni jo vuosikaudet.

Mutta ihmiset vain naureskelevat toisen melankolialle - ja jos eivät, ovat salaa tyytyväisiä siitä, että toisella ei menekään enää hyvin. He hekumoivat, ja tämän takia sanomme, että "jonkun helvetin hyvä elämä saa toiset kuolemaan kateudesta." Valitettavaa on se, että niin asiat on vain luotu menemään. Me olemme pahoja, aivan helvetin tuskaisia olentoja, joita on vaikea katsoa silmiin. Koskaan ei voi tietää, missä paha vaanii, ja mitä se iskiessään tulee meiltä mukanaan viemään. Se tulee aina muodossa, minkä ei ikinä uskoisi olevan paha, ennen kuin se on jo liian lähellä, ja näyttää meille kyntensä - silloin, kun on jo aivan liian myöhäistä perääntyä. Ja siinä vaiheessa kivusta vain nauttii, koska luoksemme saapunut paha on meille jo uskotellut, että todellakin ansaitsemme sen. Niin kuin totuus ja elämän autuus, niidenkin olemassaolon ymmärrämme aina liian myöhään. Elämä on täynnä paradokseja, joiden vankeja olemme nyt, ja tulemme aina olemaan. Täynnä menetettyä aikaa, jota emme tule enää saamaan takaisin. Se on melodramaattista, hekumallisen ilkeää, mutta silti niin nautinnollista.

Luultavasti muutama epäonnekas tulee näkemään tämän päivityksen. Luultavasti pian poistan sen. En kaipaa apua tai lohduttavia sanoja. En kaipaa yhtään mitään.

----------

Tyttö sieluttomuudessa

Kirjoitin tämän odottaessani kyytiä kotiin. Oli syksyinen päivä, mutta lämmin aurinko poltti silti selkääni. Ei juurikaan tuullut. Otin vihkoni esille, asetuin kyykkyyn asfaltille ja tutkin mitä ympärilläni näin.

Tälläistä on inspiraatiossa eläminen.

Se vain tulee, ja se vain menee. 
Ja täysin merkityksettömänä sekin, 

loppujenlopuksi.

---------------

Kesältä se vielä näyttää, 
mutta syksy on jo osansa ottanut.
Tyttö sieluttomuudessa. 

Kasvosi ovat häipyneet

syksyn lahoavan heinän sekaan.

Yksinäinen leppäkerttu, 

se vaeltaa asfaltilla. 

En osaa erottaa tuulen suuntaa, 

vaan se vie minua sylissään, 

keinuttaa uneen suloiseen, 

maasta juureni repäisee.

Herkän taiteilijan sieluni 

on lopulta aika kohdata totuus.

Viimeinen rukoukseni 

on sinun suudelmasi;

huuliesi hipaisu lantiollani, 

ja tuoksusi hiuksissani, aavan sinisissä. 

Olen jakanut sieluni osasia ympäri maailman, 

kadottanut itseni. 

Uudelleen kuoriudun löytäen tulen, 

lämpöisen sylin, inspiraationi.

Oman itseni, 

varjossa loppuun palaneen kynttiläni. 

Sytytän kynttilän ja kävelen pois. 

Elän uuden elämän, sieluni osasia 

palaan keräämään itselleni takaisin. 

Ja täällä huudan ja yksin istun,

huulet punattuina ja hiukset kiharrettuina, 

odottaen kaatavani maljaa pelastajalle.

Olen elämäni velkaa tälle maailmalle.

En sen enempää.

c Shato