Rakas ystävä Raivo on sen paras kaveri, joka jaksaa etsiä epäkohtia. Raivo epätäydellisyydestä, siistimättömyydestä ja raakalaismaisuuksien kohtaamisesta. Jos kaikki julkaistaisiin maailmassa raakaversiona, maailma olisi viimeistäkin rosoa myöden liian epätasainen. Epätasaisuus on tähän asti pysynyt psykedeelisessä tasapainossa valheiden myötä, mutta mitä epätasaisempaa jokin on, sitä rehellisempi on lopputuloskin.
Luvan antaminen rehelliseen itsensä ilmaisuun on kuin antaisi aseen jollekin, joka osaa virittää ja vetää liipaisimesta, mutta ei katsoa yhtään mihin ammutaan. Luoti päästetään seurauksia pohtimatta ilmoille ja toivotaan parasta. Rehellisyyden määrittely totuudeksi on turhaa mahtipontisuutta, kaikkein rehellisinkään ei näe verhojen taakse menneisyyden tuhkauurniin. Kaikki neuvovat, että älä katso taaksesi. Suljetut laatikot ovat ongelma nykyisyydessä vain siksi, ettei kukaan uskalla katsoa taakseen. Sosiaaliset normit kieltävät aina tekemästä sitä, millä olisi kaikkein eniten merkitystä. Ei ole kai ihme, että se muodostaa ihmisestä pelokkaan ja ajatuksiltaan köyhän marionetin, jonka aivot napsauttavat heti off-nappulaa onnettomuuden sattuessa.
Nukkuminen läpi elämän ei ole kaukana todellisuudesta. Todellisuus ei ole haavekuvaa kummallisempi, sillä realistisilla faktoilla ja järkipelillä ei maailmaa muutenkaan pyöritetä. Taas pääsevät marionetit sotimaan, kun pari hullua huutaa koviten ihmisjoukon keskeltä käskyjä. Valhekin muuttuu todeksi, kun sitä tarpeeksi monta kertaa toistetaan ja niin edelleen. Taputetaan vähän lisää aidoille vahanukeille Lontoon kabinetissa. He ovat aikanaan vetäneet vahanuken roolinsa mestarillisesti kotiin asti.
Niin kapinan henki haukahtelee veräjässä. Odottaa vapaaksi pääsyä, vaikka päämäärä on yhtä kaukana kuin Pluto Maasta. Hyvä loppusilaus edessä olevalle tajunnan virralle, kun kirjat mätänevät valkeina luurankoina saleissa eikä kaappeja avata edes lähimmälle piirille. Jos joku muu saa tietää jostain jotain, se naamioidaan inhimilliseksi virheeksi ja hänet armahdetaan kuoleman jälkeen. On helppoa olla tietämätön, kun vahanukkejen pinnat eivät kestä kuumaa eivätkä kylmää, saati sitten raapivia veitsiä pintakuorellaan. Kateus pääsee aina kasvamaan liian suureksi, kun ajatuksien kulku on yhtä hidasta kuin katkera aave satoja vuosia vanhassa talossa. Silmät hämärtyvät, kuva sumentuu, päässä soi ja kuulo heikkenee.
Kuulevat korvat ovat hauska fakta, mutta eivät liity ymmärrykseen mitenkään. Prosessointi sellaiselle hulluudelle kestää liian kauan kahden ulokkeen välissä. Sinä aikana maailma ehtii ohitse ja kadota laatikkojen peittoon, vaikka taitaa tehdä sen ilman katsomistakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti